keskiviikko 23. joulukuuta 2015

2015 – kiitos

Vitsi on menny taas yksi vuosi nopeesti. 

Vuosi alko koulun puolesta hyvin tiiviisti. Oli kansanterveyshoitotyötä, mielenterveys-, päihde- ja kriisihoitotyötä ja ne molemmat kuormitti aika paljon. Oli oikeestaan tosi paljon tekemistä. 

Koulun ulkopuolellakin vuosi alkoi melko rähinällä, kun heti toisena päivänä tammikuuta mun veljille ja mulle kerrottiin, että äiti ja iskä eroo. Se kyllä ei mua yllättänyt, mutta olihan siinä tietysti aika paljon sulateltavaa. 

©Anu

Helmikuussa muistaakseni koulussa harjoteltiin kanylointi ja verinäytteenotto! Muuten ei kai tapahtunut mitään ihmeitä. Muistan, et kävin pääni sisällä kauheeta sotaa siitä, kuinka olin asettunu Jyväskylään, enkä meinannu hyväksyä sitä. Oli jotenkin tosi outo fiilis, kun Jyväskylään oliki kiva palata ja viihdyin siellä ekoja kertoja oikeesti tosi hyvin.


Maaliskuussa mä en ees muista mitä koulussa oli. Ainakin jossain vaiheessa kevättä tehtiin pelkästään kaikkia ärsyttäviä ryhmätöitä: valmisteltiin treenejä ja tehtiin avointa oppimismateriaalia. 

Maaliskuussa myös raivosin KOASille, koska mun kämpäs oli hometta eikä ne suostunut tekee asialle mitään. Sit ainoo vaihtoehto olikin, et muutan pois. Se oli kyllä tosi hyvä juttu. Siis että muutin. Tuhannesti kivempi kämppäkin. Mut se muutto oli vasta siis huhtikuun alussa, vaikka tieto muutosta pelastikin koko maaliskuun! Yks pelastaja maaliskuussa oli myös Katy Perry. (!!!!) 
©Eeva



Huhtikuukin on jotenkin aika hämärän peitossa. Niinku mitä sillon oli erilaista kun maaliskuussa? No ainakin sillon mua alko jännittää sikana se toukokuun harkka.

Toukokuussa sit oli aika vaihtaa oppikirjat siihen käytäntöön ja vitsi mä tykkäsin sisätautiharkasta! Totta kai sitä jännitti, mutta se oli tosi kiva ja opettavainen harkka. Toukokuussa ravasin kyllä joka viikonloppu etelään, ja yks elämäni hienoimmista konserteista, missä oon saanut olla mukana oli sillon. Mun lukion kamarikuoro täytti 50, ja se juhlakonsertti oli tosi hieno. Samoin toukokuun lopulla vietettiin kummituksen ylioppilasjuhlia.


Kesällä olin tietysti töissä, mutta paras "kesätyöni" tähän mennessä oli kyllä tänä vuonna! Jopa niin kiva, että ajattelin kysellä, josko kesä au pairille ois käyttöä ens kesänäkin. Ihana paikka, ihanat lapset, ihana perhe. Saan vieläkin niin paljon iloa ja voimaa, kun mietin niitä hetkiä mun poitsujen kanssa. <3 Sitä paitsi Englanti haloooo. Enpä keksi parempaa.
Kesällä myös oli legendaarinen Ruissi, joka oli ehkä tänä kesänä pieniä häiriötekijöitä lukuun ottamatta yks parhaista. 




©Sami
Syksy alko taas sitten elokuun lopulla, kun opinnot jatkui mielenterveys-, päihde- ja kriisihoitotyön harkalla. Kuus viikkoa tuntui kyl tosi pitkältä ajatuksena, mutta sekin vaan hujahti. Et yhtäkkiä oliki jo lokakuu. Sekin oli kyl tosi kiva harkka, vaikkakin aika erilainen kun monella muulla oli tää sama harkka ollu. Mutta tajusin myös, että kaipaan enemmän tekemistä, kun tuolla tuntui menevän istuskeluksi turhan usein. Mutta kyllä mä viihdyn siellä kentillä paremmin kun koulussa, must say! Elokuulta pitää viel nostaa yks tärkee päivämäärä, kun tuli Annan ja mun ystävyyttä täyteen 10 vuotta. Kreisii kyl. 



Apua nyt kun mietin lokakuuta, siis siitähän on sika vähän aikaa!! Tää vuosi on todellakin menny niiiin nopeesti. Koulussa meillä alko perhehoitotyö ja gerontologia sekä opparin tekeminen boostaantui. Koulun ulkopuolella tapahtui aika paljon, oli appro ja synttärit ja syysloma ja käytiin Ruotsissa ja joo, kauheen nopeesti sekin kuukausi vaan meni. 


Marraskuu alko koulun puolelta olee jo tiukempi. Nääkin opintojaksot oli tosi työllistävät, mut oli mielenkiintosta niin jaksoi kyl tehdä! Kaikis laboraatioissa oli mukana vauvanukkeja, ja ne kyllä pisti ihan villiksi. Miten niin vauvakuume? Vauvakuumetta ei kyl helpottanut, kun käytiin kylässä meiän yhdel luokkalaisella, joka sai keväällä pojan. Siis niin suloinen ja ihana poju, että en kestä!! Viime kuussa käytiin myös pikkuveljen kanssa tekemässä telkkaria (Megaposse) ja päästämässä Annin ja Marleenan kanssa pedot irti. Lisäks korispuolella käytiin kaks kertaa Oulussa pelaamassa, ja ne reissut oli kyl ihan sika hyvät.





Joulukuuta ei kauheesti ees koulun puolesta kerennyt käymään. Tai ainakin siltä se tuntui! Tenttejä, palautuspäiviä, ryhmätöitä... Kaikki meni kyl tosi hyvin, ja olin ajoissa jokaisen tehtävän kanssa. Välillä en meinannut uskoa, et ehdin valmistelee jokaisen työn ajoissa, mut hyvin kävi! Just eilen kattelin Asiolta mun tän syksyn "tuloksia" ja mietin, et miten ihmeessä tällä työmäärällä oon saanut noin hiton hyvät tulokset... Mä oon aina ollu kyllä semmonen, että ei kauheesti tartte tehä mitään ja silti opin ja saan hyvät arvosanat. Mutta koen sen joskus aika epäreiluks, et jotkut panostaa ihan sikana ja saa samat tulokset kun mä. Ei siis mua haittaa, mutta käy helpoks mulle! (Tähän iskä kommentoi, että welcome to the club :D)
Korispuolella joulukuu olikin yllättävän rankka, mutta onneks oli paljon kaikkee muuta menoa ja tekemistä, niin ei ehtinyt ihan liikaa murehtia korisongelmia. Kävin esim. Tampereella itsenäisyyspäivänä, sit vietettiin aito ja oikee tyttöjenilta Annin ja Marleenan kanssa, oli pikkujouluja ja joulukonsertteja, laatuaikaa serkun kanssa, jouluostoksia, yks saakelin hammasoperaatio (joka ei vieläkään oo jättänyt mua rauhaan) ja siis ihan tosi paljon kaikkea. 


Summa summarum: vuosi 2015 oli aika hyvä. En olis sillon 2.1.2015 uskonut, et tästä tulis näin hyvä vuosi, mutta lopulta kun kattoo isoo kuvaa niin joo. Oon taas tehnyt (onks toi tähän oikee sana?) sikana henkistä kasvua ja kehittymistä tänä vuonna, ja oikeesti huomasin, että tää hoitoala ei ehkä ookaan niin perseestä! Tän vuoden aikana oon saanut tosi paljon kehuja ja kommentteja siitä, että musta tulee hyvä hoitaja ja että oon oikeella alalla. Ehkä ne on ihan oikeessa. :)

Tosi paljon on tullut reissattua tän vuoden aikana! Nyt saatan hiljentyä vaan paikalleen vuoden viimeisen viikon ajaksi ja syödä PALJON. 

En vielä tiedä, mitä tästä joulusta tulee, enkä tiedä, missä ja miten vuosi vaihtuu mun osalta, mutta kiitos vuosi 2015 ja jokainen ihminen, joka on siihen liittynyt millään tavalla. Viettäkää rauhallinen ja rento joulu ja toivon jokaiselle onnea vuodelle 2016! Älkää tehkö turhia lupauksia. :)

-Riikka

tiistai 8. joulukuuta 2015

tj4 hapottaa mut jaksaa jaksaa

Tajusin, et en oo jotenki tosi pitkään aikaan kirjotellu mittää. Mutta sisältö ois melkee sama kun edellises tekstis, koska loma lähenee ja deadlinet alkaa olla selätetty.

Kahdel viimesel viikol on siis neljä päivää kouluu, joist kolme on tenttejä. Tänään ja huomenna on siis aika höllivät päivät, vaik pitäis lukee caseja ja opiskella vähän vielä matskuja, mutta tänään esim. nukuin johonkin kolmeen ja sit aloin tekee joulukortteja ja illalla menin treeneihin. Day well spent, vaik olikin ihan todella vittumainen krapula. Huomenna ehkä sit katon noita koulujuttuja.

Mun krapula oli toki tietoinen valinta, mutta oli kyllä siis tosi pitkään aikaan niin hyvä ja hauska ilta, että kannatti ottaa! En todellakaan väitä, ettenkö ois pitänyt hauskaa ilman alkoholia pitkiin aikoihin, mut koska mä en oikeesti edes oo mikään alkoholin ystävä ja liitän siihen tosi usein vaan kaikkee sähläämistä ja todellakin kauhean krapulan, niin oon viime aikoina jättänyt holilliset nautintoaineet pois. Mutta nyt kun kerran lähettiin, niin lähettiin kunnolla! Käytiin syömäs, keilaamas ja sit vaan istuskeltiin ja juotiin. Seuralaisille iso kiitos!!

Koulujuttujen ohella alkaa myös korikses syyskausi olla taputeltu. Vikat matsit pelattiin viikko sitten ja treenejä jäljellä on myös enää kolmet. Puhuttiin tänään treenien jälkeen, että eipä enää viitti oikein vetää mitään "oikeita" treenejä, et lähinnä päätetään kausi kivoihin ja hyvän fiiliksen treeneihin. Jos ehditään viel järkkään, niin viimenen salivuoro käytetään toivottavasti tytöt vastaan vanhemmat matsiin, se on ihan legendaarinen kauden päätöstapahtuma! Ja niiiiin hauskaa!

Soitin mun iskälle äsken ja vaik meen perjantaina jo kotiin niin en nää iskää ennen kun viikon päästä torstaina. Me mennään ihan ristiin koko ajan, kun se lähtee mun veljen kans kuoromatkalle Espanjaan torstaina ja tulee takas sillon kun mä oon just tullut takas Jyväskylään viimeist kertaa. Eilenkin ku mä palasin Tampereelta Jykylään, niin iskä oli tänään menny sinne ja vielpä käyny mun serkuilla mistä ite lähin. Iskän lisäks ikävöin kyl koko muutaki perhettä, kun ne on pystyny hengaa paljon yhdessä ja juhlia synttäreitä ja muita porukalla. Onneks äiti tulee torstaina hakee mut niin saan viettää senkin kans aikaa vähän enemmän. <3 Ja tietty sitten pikkuveljen seuraksi meenkin kotiin, niin ihana senki kanssa vaan saada olla! Isoveli kun saatais viel samaan aikaan Suomeen, niin ois täydellinen tilanne. Mutta ihanaa että ihan, ihan kohta on JOULU ja sit vietetään koko ajan aikaa yhdessä!!!
Ajatukset rupee aika lailla olemaan jo kotona ja joulussa ja semmonen Helsinki-ikävä on taas orastaen hiipimässä mieleen. Mut ei enää kauaa, ja sit saankin kyl olla melkein kuukauden ihan rauhassa kotona. Tulispa luntaki. Nauttikaa joulun odotuksesta ja tsempatkaa vielä vikat viikot opintojen parissa. Ansaittu loma on ihan nurkan takana. Pus.
Täs kuva synnytyslabrasta! Oli tosi mielenkiintosta. Myös rokottaminen oli kivaa, samoin kun harjoteltiin imetyksen ohjaamista case-muotoisesti. On ollu siis niin hyvä syksy!!


Eilisiä tunnelmia pilkun aikaan. Tuostahan jatkettiin sitten seuraavaan paikkaan...

Suomi-neidot itsenäisyyspäivänä. Ihana vuorokausi oli rakkaiden serkkujen luona. ❤️

Tässä vielä snäppi joulukorttipajalta. Tuli oikeestaan aika kivoja kortteja, että taidan tehä niitä lisää vielä :-)
Tietääkö muuten joku, että tuleeko postin punainen kuori kaikille kotiin, vaik pitääkö se jostain ite hankkia?! t. kohta-on-kiire-postittaa

keskiviikko 25. marraskuuta 2015

2 vuotta melekeen plakkarissa !!!

Luin just tänään sattumalta JAMKin face sivulta, että huomenna julkaistaan syksyn haun tulokset. Sit aloin miettii, et ei saakeli, siit on kaks vuotta kun sain ite tietää mun opiskelupaikasta. Siis kaks vuotta? VASTA? Tuntuu, et oisin ollu täällä Jyväskylässä jo paljon pidempään! 

Toisaalta kun miettii, mitä kaikkee oon kahdes vuodes ensinnäkin oppinu ja toisekski kokenu niin tahti on ollu vissiin ihan haipakkaa! Tosi siistii.

Eilen oli mun toisen vuoden henkilökohtainen ohjauskeskustelu tutoropen kanssa, ja hän sit aika kärkeen kysyi multa, et mitä mä oon tykännyt perhehoitotyön opinnoista ja sanoin tosi spontaanisti että no oon kyllä tykänny tosi paljon! Sit vasta sanottuani aloin miettii, että oon oikeesti tykänny näistä opinnoista tosi paljon. Jatkoin heti perään, et ei mua niin kauheesti motivoi se gerontologinen hoitotyö, et kun kuitenkin tonne perheiden pariin ja elämänkaaren alkumetreille tähtään. Se tutorope vaan hymyillen lempeästi totes, että taidat olla oikeella alalla.

Tiiättekö kuinka siitä tuli jännä fiilis! Mä oon tännekin kirjotellut, et en varmaan tuu tekee näitä hommia työkseni, mut jotenkin (taas kerran) fiilis on ottanu vaikutteita kaikesta mitä nyt on nähny, kuullu ja kokenu. Voi kuulkaas hyvinki olla, että nää perheopinnot vie mut mennessään ja musta todellakin tulee ihan oikeesti ammattiaan harjoittava sairaan(hyvä)hoitaja :-).

Sit taas tähän ajan kulumiseen takaisin. Juteltiin mun kämppiksen kanssa aikatauluistamme, et millon kumpikin on kotona ja millon muualla, niin yhtäkkii tuli semmonen EI HELKKARI ens viikko on viimenen kokonainen viikko Jyväskylässä tänä vuonna. MITÄ!?!? Kyllä vain, joulukuun tokalla viikolla lähen hammasoperaation jälkeen mamman hoiviin toipumaan ja sit tuunkin takas enää kahta tenttii varten, mistä kirjottelinkin edellisessä postauksessa. Mutta siis haloo. Tämä tarkoittaa vahvasti sitä, että kaksi opiskeluvuotta JAMKissa alkaa pikkuhiljaa tulla päätökseen. Sittenpä alakaa ne oikeet kätilöhommat puolen vuoden päästä!!!!! Hurjaa! Ja NIIN siistii!!!

Mutta hei, onneks olkoon jokaiselle joka hyväksyttiin syksyn haussa mukaan opintoihin missä päin maailmaa tahansa! Toivottavasti pääsitte sinne minne halusittekin! :)

maanantai 9. marraskuuta 2015

Aamukampa ois kiva...

Käytännössä enää viis viikkoo koulua ennen joulua. Joulua edeltäväl viikol on vaan kaks tenttiä joten en laske sitä enää kokonaiseks viikoks. Haha.

Kun kelaan, että viis viikkoo lomaan, niin tuntuu että VIELÄ niin kauan. Sit kun mietin et no joo olin tossa just kuus viikkoa harkassa niin äkkiähän se hurahti! Ja olin kuitenkin sen koko ajan täällä enkä käyny missään.

Nyt näiden tulevien viikkojen aikana tulee olee paljon ohjelmaa ja paljon reissausta joten äkkii tää iha oikeesti menee. Ja sit varmaan oikeesti viimesel viikol oon paniikissa kun en ehtinykään tehä joulukortteja tai ostaa kaikkia joululahjoja... I know me :-)

Alkaen huomisesta reissausta luvassa! Iltapäivällä kotiin, keskiviikko tsadis ja torstaina aamulla iskä töihin ja ajan takas Jykylään. Perjantaina puoliltapäivin ajan takas kotiin ja viikonloppuna autan äidin muutossa. Maanantaina takas Jklään, pikkujoulut, ja torstaina yötä myöden taas kotiin (illalla ois sika super awesome juttu circukses) ja perjantai taas on muuten vaa ihan supersiisti päivä ja sen kruunaa illalla Megaposse pikkuveljen kaa!! Sit maanantaina taas Jklään, illalla korismatsiin tähdäten. Kahden viikon reissuruljanssin jälkeen saan hengähtää pariks viikoks ja sit taas lähtee...

Noihin kahteen viikkoon + muutamaan noiden jälkeen pitäis saada viel lisättyä muutamat muutkin pikkujoulut, toinenkin Oulun reissu, ryhmä- ja verkkotenttejä ja portfolioita, opparin tekemistä, Anatuden keikka (❤️) ja totta kai tyttöjen ja omat treenit ja matsit. Kaiken tän hässäkän kruunaa 11.12. viisaudenhampaan leikkaus. APUA. No siihen se oikee koulu toisaalta sit päättyykin. Ja silloin perjantaina mä lähen poski tuhannen turvonneena taas kotiin, ettei pikkuveli joudu olee yksin melkein viikkoa. Must varmaa onki ihan sikana seuraa sillon, haha :D

Okei pointtina nyt varmaan ei oo mitään sen suurempaa kun että TAAS ja JÄLLEEN olen täs tilantees, että ennen joululomaa oon semi kiireinen! Viime vuoteen tää eroaa onneks sillä, että ei oo harkkaa tai projektii tähän kaiken päälle. Eli pitäis olla easy af. Kuten aina mulla...

Mut yks huomio viel. Viiden viikon aikana on v*tusti sisältöö, mutta koulupäiviä on 20. 

Pakko viel kirjottaa tänne loppuun kun luen aina mun tekstit läpi ennen kun julkasen ne niin tein jännän huomion. Kirjotan taas kotiin ja Jykylään. Huomaa kyl, et kaipaan perhettä aikas sikana. Oi meinaa alkaa itkettää.

torstai 5. marraskuuta 2015

Taas SE aika vuodesta

Siihen valmistaudutaan jo hyvissä ajoin. Jotkut jopa viikkoja aikasemmin, toiset vielä samana päivänä. Se päivä on pitkältä tuntuva ja odottelua odottelun perään. Viimeiset tunnit käyvät jo tosi hermostuttaviksi, kyttäät kelloa vähän väliä, vielä 40 minuuttia. Tsekkaat monta kertaa, että pääset varmasti kirjautumaan ja että nettiyhteys on kunnossa. Apua, enää 10 minuuttia. Nyt alkaa jo sydän lyömään nopeemmin. Poskissa tuntuu pieni kuumotus ja sormista on kylmä. Enää minuutti, ja kohtalo ratkeaa. Sormet valmiina.

Kello on tasan: löydät nopeasti aikaisemmin tutuksi tulleen linkin. Avaa, varaa ja sama uudestaan. Tee sama kolmesti. Kaikki ohi, kello on 17:03.

Kyseessähän siis on vanha tuttu Jobstep. Tänään vuorossa oli varata keväälle harkat leikkuriin, naistentaudeille, vastasyntyneiden teholle ja lasten vuodeosastolle. Jokaiselle meille oltiin porrastettu yksilöllisesti noi harkat niin, että jokainen ei meistä taistele samoista harkkapaikoista. Mulla esimerkiksi jää syksylle toi lasten vuodeosasto, ja noi kolme muuta on keväällä. Kolme kuukautta putkeen sairaalassa, huh! No, ainakin pääsee kiinni oikeesti työelämään, vaik osastot vaihtuukin muutaman viikon välein. 

Pääsin kyllä just niille osastoille mihin olin ajatellutkin haluavani. Mutta varaustilanteesta päätellen aika moni muukin oli kärppänä varaamassa paikkojaan! Tää on kyllä niin kauhee painetilanne joka kerta, vaikka oikeesti eihän tässä taaskaan ollu mitään pelkoa ettenkö ois päässyt. Sit niissä kätilöharkoissa voi olla vähän kuumottavampaa kun oikeesti tyyliin yks tai kaks pääsee kerrallaan. Onneks tosin neki on porrastettu.

No anyway nyt on seki homma pois alta ja voi taas jatkaa elämää :-D Tein myös raskaudenehkäisyn verkkotentin joku 4 kertaa ja jumitin mun vastauksissa sata vuotta, koska en tajuu mis vastasin väärin. Sain koko ajan 17/20 vaikka luin aina omasta mielestä epäselvät kohdat lähdemateriaalista uudestaan. Silti taas 17/20 vaikka korjasin väärin menneet. Kolmannella kerralla mul meinas usko loppua, ku en siis vieläkään tiedä mitä vastasin väärin, koska siitä ei saanu palautetta. Jonkun yhen kohdan sit taas vastasin eri taval viimesellä kerralla ja sit sain 18/20, mikä siis oli hyväksytty suoritus. Mutta kyllä tympii, mä oikeesti en tiedä vieläkään että mikä hitto meni vikaan. Toivottavasti noi käydään koulus läpi yhdes, koska jää kyl häiritsee. Pääasia, et meni läpi silti.

Vitsi viikonlopust tulee salee kiva, me lähetään Ouluun lauantaina aamulla ja ollaan siel yö, kun sunnuntaina on sarjapelit. Lauantaiks meil on suunniteltuna just kivaa ohjelmaa, mut pitää vielä yksityiskohdat hioo kuntoon. Just kivaa joukkueaikaa, melkein niinku oma pikku turnaus tyttöjen kaa! Harmi vaan, et menee just isänpäivän kaa päällekkäin. Lähetin tänää iskälle paketin postissa, et toivottavasti kerkeis huomiseks. Tuskin, mut aina saa toivoo :)

lauantai 31. lokakuuta 2015

Jos oon jo kotona miten voi olla koti-ikävä

Täl viikolla alko koulu kunnolla puolen vuoden tauon jälkeen, ja vitsi et tuntuu et oisin ollu siel viikon sijaan jo kuukauden. Tosi paljon tehtävää ja asiaa ja uutta ja mielenkiintosta, mutta kyllä siis tuntuu oudolta olla taas siellä!

Mitä nyt opiskellaan, on gerontologinen hoitotyö ja perhehoitotyö. Se gerontologia on vähän kuivaa, koska meille kätilöille ei tuu kotihoidon harkkaa, niin jotenki vähän nihkeesti jaksaa keskittyä. Vaikka seki on tosi mielenkiintoista ja kelailen tosi paljon omia isovanhempia mutta silti se on jotenkin vähän hidasta. Perhehoitotyö on super työllistävä, mutta ihana opintojakso! Päästiin just perjantaina leikkimään vauvojen kanssa ja torstainakin illalla oli tosi tärkeitä ja mielenkiintosia keskusteluita perheen suhteista. 

Eilen oltiin yhen luokkalaisen kanssa lasillisilla ennen Sannin keikkaa, ja puhuttiin kuinka huono motivaatio on mihinkään. Mietittiin, et miks, koska tosiaan koulus ollaan oltu viimeks sillon huhtikuussa. Ja nää opintojaksot on tosi mielenkiintosia, mutta miks ei oo motivaatioo?

Mä täs itse pohdin, et pimeys on suuri vaikuttava tekijä. Toinen on myös varmasti se, et ikinä ei ehdi lepäämään, ja vaik oli just syysloma niin ei sillonkaa mitään lomailtu vaan koko ajan on ohjelmaa ja tekemistä. Enkä mä juurikaan kesälläkään lomaillu, mut kukapa opiskelija lomailis. Nyt vaik koulua ei aina ookaan maanantaisin ja tiistaisin, niin silti joka päivä on jotain tekemistä koska oppari. Tänäänkin oon monta tuntia jo vääntänyt oppariin lisää tekstiä, ja koska käännän enkusta suomeks paljon materiaalia, niin menee paljon aikaa ja hermostun ite itteeni kun tajuun kaiken mutta en osaa kääntää sitä suomeks järkevän kuuloseks lauseeks. 

Mulla myös on iskenyt tää nykyään jo perinteeks muodostunut syysikävä hyvin aikaisin tänä vuonna. Johtunee siitä, että sain maanantaina suru-uutisen, et mun kissa jouduttiin lopettaa, koska se oli ilmeisesti jäänyt auton alle eikä sitä ois oikein leikkauksilla voitu enää fixata kuntoon :'-(. Oon maanantaista lähtien koko ajan vaan miettiny, et millon mä pääsen seuraavan kerran kotiin, millon mul ois sauma lähtee. Mut se menee valitettavasti kolmen viikon päähän. No, onneks ees sillon! Täs välis on esim. isänpäivä ja iskän synttärit, niin niitäkin jo etukäteen harmittelen et en oo kotona silloin. 
Mut tiettekö tää fiilis on niin outo. Mä oon koko ajan mun kotona ja mä rakastan olla yksin täällä omassa rauhassa, mut silti mä kaipaan ihan suunnattomasti kotiin aina sillon tällön. Nytkin.

Paras kai jatkaa opparia, niin saan ajatukset pois kotoota. Pitkästä aikaa laitan muutaman kuvanki tähän viel messiin. Hyvää Pyhäinpäivän iltaa! Muistelkaa rakkaitanne! ❤️




Mimmi❤️

torstai 22. lokakuuta 2015

update

Moi!!

Onpas kauan siitä, kun oon tänne viimeksi kirjotellu. Sori siitä, jos joku tätä seuraa innokkaasti.

Harkan kans kävi niin, että en pystynyt tekee viimesiä päiviä loppuun, arviointiin kuitenkin menin ja sain siellä sovittua, että teen kaks rästiin jäävää päivää myöhemmin. Todennäköisesti tulevana sunnuntaina ja maanantaina!

Selkä on nyt kutakuinkin kunnossa, pitkään jos istuu paikallaan tai lähtee pitkälle kävelylle tai baariin tanssimaan, niin huomaa että joku siellä on vielä vähän epäkondiksessa, mutta minä hullu kaikesta huolimatta päätin, että maanantaina meen pelaamaan ekan korismatsin HoNsUn paidassa, kahden vuoden tauon jälkeen, ja jollain muulla numerolla kuin #9 !!! Kivaa!!

Mitäs muuta kuuluu. Syysloma oli ja meni, aika nopeesti valitettavasti. Paluu Jyväskylään koitti tosin päivää myöhemmin kuin olin suunnitellut, koska ei vaan huvittanut tulla tänne takaisin. Nyt istun ainoastaan pikkuvaloilla valaistussa huoneessani ja tunnelma tääl on just nyt tosi jees. Mietin, et mul on kyl aika kiva koti. Parvekkeelle asensin kans ulkovalot tohon kaiteeseen, ja ne on sikakivat. Ihan sama, vaik tulee pimeetä, ku on tunnelmallisii valoi keksitty!

Mul oli myös synttärit tos tiistaina! Ihan kreisii, mä oon 21. Ei mun elämä mitenkää muuttunut, mut Tinderis näyttää kivemmalt kun lukee nimen perässä 21 eikä 20. XD
Eka vuosi, kun en juhli synttäreitä, mut kyllä kotona sunnuntaina kahviteltiin perheen ja kummitädin kanssa. Tärkee iltapäivä oli. Kiitos rakkaat!
Treeneissä tiistaina illalla myös ihanat tyttöseni lauloi mulle pukkarissa onnittelulaulun niin, että pukkari raikas oikein kunnolla! Lempityttöjä voi vitsi!

Koulu "alkaa" ens viikolla kunnolla, perhehoitotyö ja geriatrinen hoitotyö tulee tän opinnäytetyön rinnalle. Tutkimus ja kehittäminen toivottavasti meni nyt läpi, aivan karsee kurssi vaikka se oliki verkkototeutuksella! Mul on tekemättä vielä vaikka mitä opintojaksoja, oon ollu sika laiska. Täytyy oikeesti nyt panostaa jossain vaiheessa kunnolla, ettei ne jää roikkuu ikuisiks ajoiksi... Tänään tuli myös sähköpostia, että mulle on koulun toimesta varattu kevään eka harkka vastasyntyneiden teholta! Jaiks! Ihanaa! Onneks koulu hoiti sen varauksen.

Tää oli tämmönen pikanen update mun kuulumisista, kaikki on hyvin ja sillee!

Ai niin. Ihan karsee juttu pitää viel jakaa. 
Tiistaina kun tulin junalla Jykylään, niin mun juna pysähty Orivedellä keskelle metikköö koska joku nainen oli jääny sen junan alle. (Jääny=hypänny) Se oli ihan saatanan oksettavaa, ekaks kävi kauhee kolina ja kelasin että jotain risuja tai oksia varmaan raiteilla. Sit tuli aika pikanen pysähdys ja kuulutettiin, et ikäviä uutisia. Siis se fiilis, kun tajuut, että oikeesti se kolina mikä jalkojen alla tuntui 10sek sitten, ei ollu oksia vaan ihminen. Hyi helvetti. Hyi hitto oikeesti. Tunti seistiin raiteilla, pelastuslaitos teki jotain, poliisi jotain ja junan henkilökunta jotain. Junankuljettaja vaihtui myös, en ihmettele yhtään miks. Siis mä en tajua miten karsee toi tilanne on voinu olla sille kuljettajalle, se on nähny kaiken eikä oo voinu tehä mitään. En tiiä mitä pitäis ajatella, mut no, ainakin nainen onnistui tehtävässään ja aiheutti samalla junalliselle ihmisiä jonkin näköset kauhun hetket. Voi sitä kuljettajaa oikeesti, mäkin olin aika huonovointinen, niin miten sit kun on nähny koko homman....... Kuulemma toi raidepätkä on tosi yleinen paikka näille suikkaritapauksille, mut siltikin ihan todella vastenmielistä oli joutuu kokee toi ite. Oon jostain syystä iltaisin tosi levoton tästä ja nään mielessäni kaikkia ällöjä kuvia siitä, mitä sillon kävi. En haluais ajatella asiaa, mutta minkäs teet. Ikävä kokemus kaikin puolin.

No mutta joo, nyt lähen taas kerran treeneihin ja pitämään vähän palaveria taas tyttöjen treenaamisesta! Moikkis!

maanantai 5. lokakuuta 2015

What up harkka

Moikkis.

Mun kuuden viikon harkka on mennyt ihan super nopeesti, en voi sanoa että oisin vihannu tota harkkaa, mutten täysin kyl oo rakastanutkaan. Must tuol on ollu kivaa, oon oppinu paljon taas uutta ja kyl mä vaan enemmän tykkään tuol kentällä olla kun koulunpenkillä. Oon enemmän tekevää sorttia.

Kuudesta viikosta on tänään jäljellä kolme päivää, jos tätä päivää ei enää siis laske. Torstaina on vika vuoro. Nytkin mun pitäis olla kovaa vauhtia harkassa tekemässä töitä ja oppimassa, mutta tässäpä mä makaan sängyssä ja kirjotan tätä tekstiä. Ai miks?

No alustukseksi siis torstainahan oli Kauppakadun Approbatur, jonka vuoksi olin tarkoituksel ottanut perjantain vapaaksi. Perjantaina illalla oli kuitenkin koristreenit, mihin luonnollisesti menin ihan täysissä voimissani. Olin mukana yhdessä treenissä, missä mä seison keskellä kenttää, saan syötön toisesta päästä ja avaan pelin toiseen päähän. Jotenkin mä onnistuin syöttää sen pallon jossain saatanan kiertoliikkeessä (ehkä???) ja syöttäessäni kuului niksnaks ja tipahdin 20cm kasaan. En pystynyt enää seistä suorassa.

Ok no lopputreenit sit vaan istuskelin ja vähän yritin jumppailla selkää, ei ollu viel niin tuskainen olo paitsi kävely oli vähän hankalaa. Pääsin onneks koutsiparin kyydissä kotiin, ja kun kotiin pääsin niin helvetti oli irti. En pystyny olee missään asennossa, otin ekan satsin 2x400mg buranaa ja soitin iskälle. Sit soitin äidille, ja konsultoin maailman parasta Annaa, että mitäs saatanaa nyt tehdään. Soitin myös harkkaan ja kerroin tilanteen, ja optimistina sanoin, että mä ilmotan aamulla pääsenkö tulemaan vai en. Lisää buranaa yöksi ja toivotaan et huomenna päivä on uus. Ei se yökään nyt ihan ruususta ollut, itkin tunnin ja mietin että soitan ambulanssin tuikkaamaan piikin pyllyyn jotta saan nukuttua. Sit aloin ajatella et voihan nyt perä, et mä oon tääl yksin et kukas niille avaa rapun oven tai tän kämpän oven?! Siin kohtaa olin niin rikki et en osannu ajatella, et ei se oo mun ongelma, kyl ne keinot keksis. Löysin sit asennon missä ei sattunu niin paljon – sikiöasento, jos joku tietää – ja nukahdin.

Aamulla en päässy sängystä ylös, ja soittoa harkkaan että heipparallaa en pääse paikalle. Pikaiset paranemiset ja tsempit kuultuani kipu alkoi taas. Jatkoin nukkumista, ja noin klo 12 otin ekat buranat 2x400mg. Äiti lähti ajamaan yhen aikaan iltapäivällä kohti Jykylää, ja toi mukanaan paljon ruokaa ja Panacodia... Otin iltapäivällä taas 2x400 burtsaa, mut kipu ei ollu lieventyny vielä yhtään, istuminen, käveleminen, seisominen, makaaminen, kaikki oli ihan hirveetä tuskaa. Yöksi taas 2x400mg buranaa + Panacod (500mg parasetamol+30mg kodeiini).

Sunnuntaiaamuna piti herätä aikasin, koska tytöillä oli matsit Muuramessa. Siinä kasilta heräsin, olin nukkunu aikalailla taju kankaalla, kiitos Panacodin, mut heti kun lähti liikkeelle niin johan kipu taas yllätti. Voin kertoo, et housujen pukeminen ja sukkien ja kenkien laitto oli aikas perseestä. No ekan pelin kestin, klo 11 mennessä oli menny jo 800mg buranaa ja kipu vaan jatku. Meiän seuraava matsi alko vasta kahelta, joten mentiin äidin kans keskussairaalalle päivystykseen, sain piikit pakaroihin klo 13 (toinen oli relaksantti ja toinen kipulääke, meni nimet vissii vähän ohi...) ja sit takasin matsiin. No ne piikit alko vaikuttaa vasta joskus illalla kotona, joten särkylääkettä siinäkin otettiin apuun. Myös autoon istuminen ja autosta poistuminen oli kauheeta, koska siin joutuu nostaa lantioo eli käyttää alaselän lihaksia... Sunnuntaiannos oli siis 800+800+600mg buranaa, 1000mg panadolia + panacod yöks. Kyl mä viime yön nukuinki ihan hyvin.




Nyt selkä on rauhottunut, koko aikaa ei säre. Jotkut asennot on edelleen vaikeita, ja ei mun kävelykään nyt ihan normaalia vielä oo. Mut parempaan mennään koko ajan! Ois vaan pitäny sillon pe yönä soittaa lanssi, niin en ois ehkä enää näin kipee...

No sairaslomaa sain 3 päiväks, eli eilen ja ma+ti. Eilinen mul oli anyway vapaa, mut tänään tarttenki huilipäivän, ja huomenna on mun arviointi joten pakko lähtee sairaalalle jokatapauksessa ees hetkeks. Jos ei keskiviikkona oo kivut kadonnut, niin pitää mennä uudestaan lääkärille.

Kysyin mun harkan ohjaavalta opelta, et mitä nyt teen kun on tullut poissaoloja, niin hän ihanan ymmärtäväisesti vastas, että lepoa ja paranemisia vaan. Tiistaina varmaan viel käydään läpi, et tuleeko mun korvata nää jotenkin, mutta siitä mun ei nyt tarvii huolehtia. Onneks! Mut tälleen mun harkan vika viikko nyt sit menee. Toivottavasti oon kunnossa pian, alkaa nää seinät ja netflix käymään puuduttaviks... Ja oishan nyt muutenki kiva mennä tekee vielä viimeset vuorot harkkaa, eikä lopettaa tälleen poissaoloon tätä kuutta viikkoo.

perjantai 18. syyskuuta 2015

Mikä tilanne?

Mä en oikein jaksa keskustella näistä hallituksen esittämistä säästökohteista, mutta pakostihan sitä kuulee keskustelua kun hoitoalalla itsekin on. Vaikka oon yrittänyt sulkee mun korvat siltä valitukselta, niin on tässä ajatukset omassakin päässä lähtenyt liikkeelle aktiivisemmin.

"Musta tulee kätilö" -ajatus on alkanut horjumaan. Ajatusten horjuminen ei mitenkään täysin liity tähän poliittiseen tilanteeseen, sillä mä kyllä olen miettinyt uravalintaani jo ensimmäisenä opiskeluvuonna. Toki tässä tilanteessa olen joutunut miettimään tulevaa ammattiani valitettavasti myös taloudelliselta kannalta.

Mä tykkään tosi paljon olla harkassa, mun viime kevään harkka sisuksilla oli tosi kiva, ja tääkin harkka on mielenkiintoinen! Nää harkat kestää muutaman hassun viikon, ja täytyy myöntää, että nyt kun oon puolessa välissä, odotan jo, et millon tää loppuu. Mä kyllästyn tosi nopeasti, ja ajatus siitä, että tekisin tota työtä 20 vuotta on helvetin ahdistava.

Oon saanut paljon kehuja, ja lause "sinusta tulee hyvä hoitaja" luo oikeesti todella paljon uskoa itseeni. Mä mielestäni oon hoitajan luonteinen ja pidän itseäni hyvänä hoitajana jo nyt. 

Mutta tää ei oo mun unelma-ammatti. Sairaanhoitaja tai kätilö ei oo koskaan ollut mun haaveissa, eikä todellakaan tunnu kutsumusammatilta. 

Paljon keskusteluja seuranneena on jatkuvasti käynyt ilmi, että koska kolmivuorotyöläisiltä leikataan ja vähennetään ja karsitaan ja kaikkea muuta mahdollista, on tän työn oltava kutsumus, jotta tätä jaksaa tehdä. Tänään, mielenilmauspäivänä, meidän osastolla oli neljä hoitajaa, jotka ois jäänyt oikeasti kotiin osoittamaan mieltään. Kaikki muut olis tulleet normaalisti töihin, koska "jonkun pitää hoitaa potilaat". Niin. Mä olisin kyllä jäänyt kotiin ilmaistakseni mielipiteeni, että musta tää ei todellakaan oo ok. (Ja nyt jouduinkin, koska osastolla pyörivä flunssa saavutti minutkin...)

Mun kutsumus, tai en tiedä onko se kutsumus, mutta pienestä pitäen yks mahdollinen tavoiteammatti on ollut opettaja. Johtuu varmasti osaltaan siitä, että mulla on ollut 12 vuoden ajan ihan mielettömän kivoja opettajia. Osaltaan varmasti myös siitä, että mä oon tykännyt aina koulunkäynnistä, ja ehkä siihen vaikuttaa myös se, että mun täti on opettaja yläasteella ja kummitäti on yläaste+lukio maikka. (Ja ne on ihan superkivoja tyyppejä <3)

Tosiaan mä olin kesällä viisi viikkoa au pairina mun pikkuserkuille, joista kaksi vanhinta on autistisia. Mä tykkäsin niin paljon olla niiden kanssa, ja tulin tosi hyvin toimeen erityislasten kanssa. Kohta tulee kuus vuotta täyteen mun valmentajan uralla, ja se on asia, jota en varmaan ikinä aio lopettaa: saan niin sikana voimaa ja energiaa siitä hommasta! Oon myös ollut iltapäiväkerhon ohjaaja, ja edelleen haikailen niiden kahden työkuukauden perään, koska musta se oli parasta työtä, mitä oon elämäni aikana tehnyt!

Mä en vielä tiedä, mitä tapahtuu ens viikolla tai ens keväänä, mut sen mä tiedän, että mä haluan opiskella joksikin, joka tekee lasten – ehkä erityislasten? – kanssa töitä. Tiedän myös sen, että jos musta ei tuliskaan kätilöä, niin musta tulee ainakin sairaanhoitaja, ja sitä ammattinimikettä kannan kunnialla ja ylpeydellä läpi elämäni.

#EIKÄY

tiistai 8. syyskuuta 2015

J Y V Ä S K Y L Ä

En oo ehkä kauheesti mainostanut Jyväskylää, mut nyt on sen aika!!!

Jykylä, Jypinkylä, Jypikylä, J-town, Jiikylä, Jyskälä, Jyvääskylä, Jyväskylä <3

Miks kannattaa tulla Jyväskylään?

1) Opiskelijana täällä on kaikki mitä tarttee. Jyväskylässä on mahdollista opiskella lähes tulkoon mitä vaan, Jyväskylän yliopisto on hyvä ja arvostettu, JAMK tarjoo laajan kattauksen opiskeluvaihtoehtoja (ensihoitajia ei oo </3), JAOlla pystyy opiskeleen myös melkeen mitä vaan. + musiikkipuolella Jyväskylä on ainoo kaupunki (ofc Helsingin lisäks), missä voi opiskella kaikkea musaan liittyvää.

2) Kaupunki on kiva. Tää ei oo pääkaupunkiseutulaisen makuun kovin iso, mut tää on oikeestaan just sopiva. Ei oo liian pieni, mut ei liian isokaan. Kaikki matkat taittuu kävellen tai pyörällä, ja jos johonkin pidemmälle tarttee mennä, niin kyllä täällä bussitkin kulkee. Sporat ja metrot on toistaseks vielä vaiheessa. ;) Mutta ehdottomasti tästä on tullut koti, kun kaupungin on niin nopeesti oppinut tuntemaan, pieni kotoisa ja kaunis kaupunki monine järvineen!

3) Aina on ohjelmaa! Täällä ei oo koskaan tylsää, opiskelijakaupungin yks parhaita puolia. Viikolla on aina vähintään yhet kinkerit, ja illanviettoja ja muita oheistapahtumia on runsaasti. (Mainostuksena lokakuun eka päivä järjestetään Jykylässä Suomen suurin Appro!!!)

4) Jyväskylä on liikuntakaupunki, joten täällä on mahtavat puitteet liikkumiseen! Maantieteellisestikin täällä on vaikee välttyä täysin hyötyliikunnalta, koska käytännössä Jyväskylä on rakennettu mäkeen. Välillä se on harvinaisen hanurista, mutta mun ylämäki on toisen vauhtimäki ;) Yliopisto ja amkki tarjoo myös sairaan hyvät harrastusmahdollisuudet, ja kuntosaleja tääl on pilvin pimein! (Kohta aukee 24seven JES!) Lisäks tääl on isot seurat jääkiekossa, futiksessa, säbässä ja koriksessa tietty. 

5) Hyvät yhteydet. Mihin vaan: Helsinki, Tampere, Turku, Oulu, Kuopio, Pieksämäki, Seinäjoki... Jyväskylästä tupataan ajattelemaan, et tää on helvetin kaukana jossain pohjoisessa (jollekin varmaan etelässä :D) ja että tänne kestää sairaan kauan tulla. No. Okei, kaikki on suhteellista, ja jos sun reviiri on kauimmillaan 20 minuuttia metrossa, niin ymmärrän ongelman. Mutta. Jyväskylä ei oo kaukana. Tänne pääsee junalla helposti, autollakin menee sama aika suunnilleen kun junalla, bussit ja kimppakyydit on keksitty. Ja for real, jos ei oo opintojen takia valmis muuttamaan Jyväskylään, niin musta se on jotenkin vähän suppeakatseista touhua. Kehä III ulkopuolella todellakin on elämää! Sitä paitsi jos kattoo Suomen karttaa, niin Vantaa ja Jyväskylä on melkein samoilla leveyspiireillä. Että keskellä Suomea sitä ollaan pääkaupunkiseudullakin. :P (edit: pakko oli tarkistaa, Jyväskylän koordinaatit 62°14′25″N, 025°44′40″E ja Vantaan 60°17′40″N, 025°02′25″E)

+ Täällä on kiva murre, ja ihmiset on ihaan sikaana avooimempia ja kiveempia kun eteelä-Suoomessa. Varmaan johtuu paljolti siitä, että tänne tulee niin paljon ulkopaikkakunnilta väkee, että ei paraane olla "kuntarasiisti". Kaaiken lisääks tää ei oo yhtään niin kallis kaupunki asuua, kun vois kuviitella. Ei oo halpakaan, mutta hintatasoo on hyvä!

JAMKiin on siis alkanut syksyn yhteishaku, eli tervetuloa! Kannattaa tsekkailla ja miettiä! Loppujen lopuks en usko, että joku 5 vuotta opiskelua muualla kun kotipaikkakunnalla on sun elämässä niin pitkä aika, etteikö siitä selviäis ;)

nimimerkillä kantapään kautta jyväskyläläistynyt ja iloinen siitä

perjantai 4. syyskuuta 2015

Mitä onni on ja muuta syvällistä

Huomasin tässä kelailevani jotenkin tosi diippei juttuja. En ees tiedä miks, mut ajattelin kirjottaa niistä.

Mä alotin 10 vuotta sitten pelaamaan korista. Pelasin A-junioreihin asti täysillä, ja sit vikat pari kautta meni naisten sarjoissa. Vuonna 2010 kun oma korisura käänty harrastepuolelle, mut haluttiin valmennusrinkiin, ja se "kyllä" oli paras "kyllä" koriksen saralla, minkä oon sanonut.

Mul tuli valmentamisesta breikki lukion jälkeen, kun lähin syksyllä käymään Englannissa, ja sieltä palattuani tein töitä. Sillon mulla ei kyllä ees käynyt mielessä, että oisin voinu palata koriksen pariin, mut jälkeenpäin ajateltuna se olikin vaan hyvä. Tammikuussa 2014 muutin Jyväskylään, ja joku ääni mun pään sisällä sanoi, että lähe messiin valmentamiseen. Tais olla vieläpä mun kummitäti, joka siihen loppujen lopuks mut rohkaisi. Kiitos siitä!

Kausi HoNsUssa ei vakuuttanut mua heti. Mä kelasin, et okei, tää on tällasta, ei välttämättä anna mulle samaa innostusta, minkä mun ihan eka oma joukkue PuHussa antoi monen vuoden ajan. Kamppailin ajatusteni kanssa, että miks mä teen tätä, kun en oo tyytyväinen joukkueeseen. Hävittiin ehkä yhtä matsia lukuunottamatta kaikki kauden pelit, ja treeneissäkin tuntu, että ideat loppuu kesken. Mut mä annoin uuden mahdollisuuden, nyt on toinen kausi alkanut HoNsUn typyjen kanssa, ja mun rooli kakkoskoutsina on iso haaste meikäläiselle. Mulle, joka on ollut päävalmentaja ekoista treeneistä asti. Tänkin nään vaan hyvänä oppimistilaisuutena! Koutsiparinani on nimittäin erityispedagogiikan opiskelija, joten mulla on ihan mieletön tsägä käyny, kun saan oppia uusia koutsitaitoja lähes tulkoon alan ammattilaiselta.

Kun mä pääsin lukiosta, olin kelannu, että musta tulee sosionomi. Mä hain Laureaan keväällä 2013, mut en päässy. En myöskään lukenu pääsykokeisiin, joten tulos ei yllättänyt. Mun tulevaisuuden urasuunnitelmiin kuului luokanope, poliisi tai lentoemäntä, mut ei missään nimessä koskaan mitään hoitoalaan liittyvää. Olin päättänyt, et musta ei tuu insinööriä tai hoitajaa, koska en halua seurata mun vanhempien jalanjälkiä. Kuinkas sitten kävikään, kun marraskuussa 2013 sain tekstiviestin, jossa kerrottiin mun tulleen valituksi JAMKiin opiskelemaan kätilöksi. En kyllä miettinyt hetkeekään, vaan otin paikan ilon kyyneleet silmissäni vastaan.

Tällä hetkellä ajatus mun kouluttautumisesta on auki, mutta mulla on suuri palo tehdä töitä lasten kanssa. Vaihtoehtoja on monia, enkä mä osaa sanoa, mikä niistä mua kiinnostais eniten. Erityislapset, lapset ja liikunta, lapset ja musiikki, opettaminen... Kaikki on mahdollista! Mä myös uskon, että mun ammatista kätilönä on hyötyä mihin ikinä sit suuntaankaan tästä eteenpäin.

Elämä Jyväskylässä keskisuomalaisena ei oo ollut mulle mitenkään super mahtavaa. Varsinkin ensimmäinen vuosi Jyväskylässä oli kauheeta. Olin tosi paljon yksin, ja reissasin aina kun pystyin kotiin äidin, iskän ja veljien luokse. Kävin kokeilemassa kuorolaulua, ja se olis varmaan toiminut, jos mun yleisfiilis ois ollut parempi. Tälläkin hetkellä kaipaan tosi paljon kuorolaulua ja musiikkia ylipäätään, mutta sille ei kyllä nyt löydy aikaa. Koris oikeestaan pelasti mut, sain uusia kontakteja, tapahtumia ja tekemistä viikolle. Odotin aina treenejä, eikä mua aidosti koskaan harmittanut, että treenit oli aina opiskelijabileiden kans päällekkäin.

Nyt – kohta kaksi vuotta jyväskyläläisenä melkein 21-vuotiaana voin todeta, että mä oon oikeestaan aika onnellinen. Se, mikä mut tekee onnelliseks, ei tarvii olla mitään suuria saavutuksia tai materiaalia, sen ei tarvii näkyä muille pröystäilynä tai välttämättä ollenkaan. 

Mut tekee onnelliseks just tää, mitä mulla on. Mulla on koti kahdessa kaupungissa. Mulla on maailman ihanin perhe, ja vaikka se oiskin 274 kilometrin päässä musta, niin mä tiedän, että ne on siellä ja että mä voin olla millon vain niihin yhteydessä. Mulla on paljon kavereita, ja muutama supertärkee ystävä. Mul on koris, ja se tulee aina olemaankin. Oon huomannut, et saan siitä ihan mielettömästi voimaa ja energiaa arkeen! Mä opiskelen. Mulla on mielenrauha liittyen opintoihin ja tulevaisuuteen. Mulla on ovet auki maailmaan, ja kun vuonna 2018 saan kätilön paperit käteeni JAMKista, niin mä tiedän, että mulla tulee olemaan töitä. (Ja yks isoimmista ylpeyden aiheistani on se, että mä oon Jyväskylässä kaikkien niiden ajatusten jälkeen, mä oon lähtenyt pois Kehä III sisäpuolelta ja mä viihdyn nykyään sen ulkopuolella paremmin kuin sisäpuolella!)








Mulla ei oo kauheesti rahaa, mulla ei oo poikaystävää, mulla on 20-vuotiaana yli 5000 euroa velkaa, mutta hei. Tää on mun elämä, ja mä oon siihen tyytyväinen. Tosi tyytyväinen. Ja vaikka niitä pikku kolhuja tuleekin joskus joka päivä päähän, niin se just tekee elämästä viel vähän parempaa. Ainakin nään ne elämän pienetkin ilot vähän selkeemmin. 

Onni ja onnellisuus on mun mielestä tärkeimpiä elämän edellytyksiä. Muutaman harkan tehneenä ja aika onnettomia ihmisiä nähneenä uskallan väittää, että jos ei oo onnellinen, jos elämässä ei oo iloa, jos aurinko ei koskaan paista ojan pohjalle tai risukasaan, niin ei elämässä ja täs maailmassa oo mitään järkee. Sen oivalluksen mä tein, ja ilmeisesti sen tiimoilta mäkin oon alkanut nyt elää omaa parasta elämääni. 

Kun mä avaan mun puhelimen, siinä näytössä on teksti "Say yes to life". En oo täysin onnistunut sanomaan ihan kaikelle kyllä, mutta näköjään oon oppinut, mille kannattaa sanoa kyllä, ja mitä kannattaa miettiä pari kertaa lisää tai kuunnella isin mielipide jo sillä ekalla kerralla.

Ajatusvirtaa, sori. Mutta tarkoitan kyllä jokaista sanaani.

❤️: Riikka

torstai 3. syyskuuta 2015

Ei taas vaihteeks menny niin ku kuvittelin!

Nyt on sit saatu koulukin käyntiin. Ei hyväntähen. Oikeesti, siis harkan lisäksi (≈41h/vko) mun pitää tehdä tutkimus ja kehittäminen verkkokurssia, jonka eka tentti on parin viikon päästä. Kevyt 200+ sivua luettavaa ajassa X. Siihen päälle melkein joka torstai on opparikurssin seminaari aamulla, ja jottei elämä kävis liian helpoksi, niin mullahan on koristreenit sit aina tiistai-, torstai- ja perjantai-iltaisin! Eli nyt jo pahoittelen, jos musta ei oikeesti kuulu mitään, mut mä en ehkä jossain vaiheessa vaan jaksa.

No, mä eilen laitoin sähköpostilla mun harkan ohjaavalle opettajalle tavoitteet, ja ne oli kuulemmat "ok realistiset". (Musta ne ei ois voinu olla realistisemmat :D) Sit kysyin häneltä vielä, että onko todella niin, että opiskelijalta vaaditaan viikossa harkkatunteja tuo yli 40, vaikka oma ohjaaja tekee ehkä 35. Hän sitten kysyi minulta, että olenko laskenut oikein tunnit ja olenhan vähentänyt tehtävään varatut tunnit pois. No olen. Ja tämä tilanne on siis kaikilla, että kuuteen viikkoon 250 tuntia. Oikeesti aika rankka.

Kysyin vielä samaa koululla aamulla tutoropettajaltani, eikä hänkään tuntunut olevan sen enempää perillä asiasta, mutta lupasi tarkistaa ja laittaa sitten sähköpostia. Hänkin kyseli multa, että miksi mä olen tehnyt niin vähän sit kevään harkassa tunteja, että tähän jäi niin paljon. Siin kohtaa mä jo meinasin pimahtaa, et mitäs vittua en minä ole jättänyt mitään tunteja tekemättä, vaan tehnyt tasan ne tunnit mitä pitikin. Ja siis eihän se ees olis mahdollista jättää toisen harkan tunteja seuraavaan harkkaan?! En aliarvioi meiän koulun maikkojen pätevyyttä, mut skarppiutta kyllä heiltäkin vaatisin ihan vaan pikkasen enemmän.

No joo, sit tää oppari asia! Meil oli mun parin kanssa jo keväällä aihe kielen päällä. Sitä ei saatu eteenpäin sillon eikä kesällä, ja nyt kun alotettiin toi opparikurssi, niin tuumattiin et meiän aihe-ehdotus ois ollut oikeesti tosi hyvä, mut koska siitä aiheesta ei löydy mitään taustamateriaalia, niin on aika vaikee lähtee siitä väsäämään tutkimusta. Me sit lyöttäydyttiin trioksi yhen luokkalaisen kanssa, ja nyt on aihe tulilla ja ens keväänä pitäis olla oppari valmis. Sitäkin itse asiassa ihmettelen aika paljon, et miks tää meneekin nyt näin päin, et oppari ei oo todellakaan kaiken sen oppimasi tuotos, vaan että se tehdään pois alta ennen opintojen puolta väliä. Ja kiihdytyskaistalaiset tekee sen viel nopeemmin: ne on alottanut tammikuussa 2015 ja niiden opinnäytetyö on valmis ennen joululomaa, eli kolmen kuukauden päästä. EKAN VUODEN AIKANA OPPARI. Just. 

Niin ja sit vielä semmonenkin hauska hommeli, et mun piti lähteä sinne vaihtoon ens keväänä, mut nyt vähän näyttää siltä et en lähekään. Oma päätös ja oma tahto, mut ens kevät ei oo mulle se ajankohta. Katotaan myöhemmin, jos sit onnistuu.

Kiva palata kouluun, kerta kaikkiaan.

Onneks huomenna on taas harkkaa!!!! Ja tänään saa vielä keskittyä lempitouhuuni eli korikseen, meil on koutsipalis ja sen päälle treenit illalla. Hyvä hyvä.

maanantai 31. elokuuta 2015

Mitä tääl tehään?

Mä olin jännittäny mt-harkkaa etukäteen keväästä asti. Tykkäsin niin paljon sisätaudeista, et tää koko mielenterveysaihe menetti mielenkiintonsa. Aloin vaan miettii, et hitto, miks en tehny sisätauteja pitkänä.

Olin varma eilen illalla, et kun mä meen nukkumaan, alan yhtäkkiä jännittää ihan sikana. Me oltiin purkamassa ajatuksia luokkalaisten kans monta tuntia eilen, ja illalla kun piti miettiä harkan tavotteita ja muita systeemejä, niin ilta kuluikin pyörän rengasta korjaillessa. Tosin itsehän vain kattelin, kun naapurista saapui pelastuspartio joka hoiti homman. Kiitos!!!!

Päin vastoin mitä olin ajatellu, mua ei missään vaiheessa oikeesti jännittänykään koko homma. Aamulla kun pyöräilin sairaalalle, olin liian ajoissa, hiessä ja tyynen rauhallinen. Miten niin muka?! Miks mä sit olin hermonnu tästä niin paljon??

Perehdytys oli must vähän kehno, mun oma ohjaaja on super kiva (myös kätilö!!) ja se kerto asiat mulle paljon paremmin kun osastonhoitaja tai apulaisoh. Jouduin kyselee tosi perusjuttuja osaston toiminnasta, koska niit ei kerrottu. Esim. oven avaaminen tai soittokelloon vastaaminen... Mut koska en oikeesti yhtään tienny, mitä tuol osastol tehdään, niin oisin toivonu parempaa ohjeistusta. Mä kelasin, et tuol keskustellaan paljon potilaiden kaa, mut jossain sivulausees kävi ilmi, et ei kun sosiaalityöntekijät ja SOVATEK hoitaa sen puolen. Aha, just.

Kyselin myös kaikkee, että onks se osasto rauhallinen, onks siel uhkaavia tilanteita, kuoleeko potilaita usein. Sain tietää kaikkiin vastaukset, ja nyt toivon, et en tietäis. Just pari kuukautta sit kuulemma eräs hoitaja oli saanu nokkaansa joltain potilaalta ja on loppuvuoden sairaslomalla. Ja mulle erikseen muistutettiin, et mitään ei saa pitää kaulassa, koska kuristustapauksiakin on ollu. OO KOO. EI YHTÄÄN KUUMOTA.

Tuol osastolla tuntuu hommat jotenkin tosi yksinkertasilta. Luin opiskelijoiden perehdytyskansioo, ja siellä oli listattu kaikki päivän tehtävät. Loppujen lopuks – yllättävää kyllä – toi ei edes eroo kovinkaan paljoo sisätautiosaston päivärutiineista. Somaattisten sairauksien hoitoo ja semmosta "perus"hoitoo ei niinkään oo, mutta samoja lääkkeiden jakoja, päivittäisissä toiminnoissa avustuksia ja lääkärin kiertoja tuollakin tehään. Suurin ero on kyl oikeesti se, että noi potilaat on omatoimisia ja osa hyvinkin paljon nuorempia, kun mitä sisuksilla oli. Mä en ees tiedä, onks tuolla osastolla yhtään täysin autettavaa potilasta.

Mun kuus viikkoo tulee olee kyllä ihan hiton rankat. Kahen ekan viikon aikana mul on 3 vapaapäivää, ja teen kolme yheksän tunnin päivää. Seuraavat kaks viikkoo on lähes sama, 4 vapaata. Vikoille kahelle viikolle yritin jättää kevyemmät tunnit, ja onnistuin siinä ihan hyvin. Vikalle viikolle jäi muistaakseni 34 tuntia. Ei pelkästään jumalattomien harkkatuntien (mitä myös hoitajat tuolla ihmetteli) takia tää harkka tuu olee rankka. Jutut tuolla on rankkoja, elämäntarinat on karuja. Ihmisten ongelmat on todella monenlaisia. Ja silti niiden psyyke- tai päihdeongelmien takana on aivan ihania persoonia. 

Semmonen eka päivä.

Ja vielä loppuun haukut. Se idiootti, joka on päättänyt, et harkan kanssa samaan aikaan on normikoulua, voi haistaa paskan. :)

maanantai 17. elokuuta 2015

ajatuksia au pairiudesta

Okei, nyt ilmotan heti kärkeen, et tää teksti ei tuu millään tavalla liittymään kätilöyteen eikä suoranaisesti nyt mun opintoihinkaan, mut koska ajatuksia on paljon, niin haluun jakaa niitä ihan vaan omina mielipiteinäni

Mä oon huomannut, et au pairius on yleistynyt ihan sikana viime aikoina. Kun mä valmistuin lukiosta muutama vuosi sitten, ei oikeestaan kukaan ollut lähtenyt tai ees suunnitellut lähtevänsä au pairiksi. Kaikilla meillä siinti silmissämme seuraava opinahjo. 

Ihan muutamassa vuodessa tää asia on kääntynyt päälaelleen: musta tuntuu, että yhä useampi lakkipää suunnittelee välivuotta. En nää siinä mitään pahaa, koska nyt kun korkeakouluihin hakeminenkin on muuttunu, niin sitä ensisijaisen hakijan paikkaa halutaan tavallaan jemmata. En jatka tosta enempää, koska mä en itse asiassa tiedä tosta kauheesti mitään. Satuin pääsemään kouluun loistavaan aikaan. Pointtini oli vaan, että mä mielummin hain kouluun enkä (ekalla kerralla) päässyt, kun et tietoisesti oisin lykännyt mun opintojen aloittamista taas vuodella.

Mutta siis. Tän tekstin pointti on nyt au pairius. 

Au pairiks lähteminen on oikeesti helkkarin hyvä tapa kokeilla siipiään, viettää välivuotta, kerätä elämänkokemusta, kasvaa ja nähdä maailmaa. Mä oon ite nyt toista kertaa au pairina, ja voin kokemuksesta sanoa, et hei. Älä lähe au pairiks vaan koska "muutki tekee niin" tai koska "en keksi muutakaan", tai koska "kuulostaa siistiltä". Yhtäkkiä tosi moni mun kaveri tai tuttu on lähössä au pairiksi, ja voin nimiä mainitsematta myöntää, että joidenkin kohdalla oon ajatellut et "ei helvetti, miks"

Mulla on muutama kaveri ollut au pairina ja aika monta kamua on tälläkin hetkellä auppareina. Muutaman kanssa kun ollaan juteltu, niin ollaan aina päädytty samaan aiheeseen: miks ei kukaan koskaan kerro, mitä au pairina oleminen oikeesti on?! Se ei oo todellakaan juhlimista ja bilettämistä. Et välttämättä saa kavereita helposti. Uus kieli, maa ja kulttuuri voi olla ihan kauheeta oikeessa elämässä. Kotiseutu tai asuinympäristö voikin olla jotain ihan muuta, ku mitä odotit tai mitä sun on annettu ymmärtää. Au pairius ei myöskään oo sitä, mitä Au pairit Lontoossa tai Los Angelesissa sarjassa näytettiin, vaikka aika hyvin siitä saa käryä. (Ite katoin kummatkin tuotantokaudet itkien läpi :'D)

Au pairina sä oot osa sitä perhettä, mut sua ei kohdella niin kuin perheenjäsentä. Sä oot lastenvahti, siivooja, kokki ja autonkuljettaja. Samalla sun pitää olla isosisko, äidille paras kamu ja perheen aikuinen ja auktoriteetti. 

Mitä jos ne lapset onkin ihan kauheita? Ootko sä eka vai yheksäs au pair siinä perheessä? Onks ne lapset tottunu vieraisiin ihmisiin? Mitkä sun työtunnit on, pidetäänkö niistä kiinni? Onks sulla oma huone, onks se erillään perheen makuuhuoneista? Onks sulla omaa rauhaa?

Mä oon Facebookissa yhen au pair ryhmän jäsen, ja aina välillä lueskelen niitä postauksia. Ei millään pahalla, mutta vaikka oisit isosisko viidelle sisarukselle ja oisit hoitanut sun kaikkia serkkuja 20 vuotta, se ei tee susta valmista au pairia. Sä meet tekemään töitä jonkun toisen perheeseen, niiden kotiin ja niiden tapoihin. Ja sä asut sun työpaikalla.

Faktaa on, että työtunnit paukkuu, niistä yleensä kyllä maksetaan, mutta raha ei valitettavasti auta väsymykseen ja uupumukseen. Väsyneenä ei oo yhtä skarppi (obviously) ja lasten kanssa työskennellessä se on vaatimus. Faktaa on, että välillä ärsyttää vituttaa ja rankasti, mutta pystytkö sä ilmaisemaan jokaisen ajatuksen ja tuntemuksen yhtä hyvin kun haluisit? Faktaa on myös se, että au pairin duuni on ihan paskaa! Se mitä sä teet, on ihan järjetön määrä duunia, ja se kuinka vähän saat siitä korvausta on aivan naurettavaa. Sä oot vastuussa jonkun toisen kodista ja LAPSISTA kokonaisen päivän. Ja saat viikossa tsägällä huntin (€). 

Mun ensimmäinen au pair reissu loppu kun kanan lento. Mä olin lähteny auppariks hetken mielijohteesta, koska mun kaveri oli kans lähössä Britteihin. Aattelin et ei hitto joo niin mäki haluun. (Huom! Mä lähdin ilman järjestöä!!!) No, hain, löysin perheen ja kaikki oli valmista, mut kun lähtö koitti, tiesin jo lentokentällä, et ei tää voi olla hyvä juttu koska itkin niin paljon. Mä olin siinä perheessä kahen viikon jälkeen päättäny, et haen syksyn yhteishaussa kouluun. Mä en viihtyny siellä yhtään, itkin itteni kuivaks joka päivä. Koti-ikävä vaan kasvoi, ja joka päivä tuntui vaikeemmalta nousta sängystä. Vietin jokaisen viikonlopun Lontoossa, koska inhosin olla siinä talossa. Mulla ei ollut omaa rauhaa, mun huone oli pieni ja mulla oli yhteinen seinä lastenhuoneen kanssa, jaoin kylppärin lasten kanssa. Ei yksityisyyttä. Vanhemmat ei ymmärtäneet mua, kun sanoin heille etten mä viihdy, enkä usko että tää on mun juttu. Sanoin, että en välttämättä tuu pääsykokeiden jälkeen takaisin. Tää kaikki loppui neljän viikon jälkeen siihen, että mut heitettiin ulos päivää ennen, kun olin sanonut lähteväni.

Tällä hetkellä oon taas kerran Englannissa, viiden viikon au pair jakso on päättymässä, enkä ois voinut toivoa parempaa kokemusta. Oon niin onnellinen, että mä lähdin tänne. Oon mä täälläkin ihmetellyt perheen äidin kommentteja ja ikäviä ilmaisuja. Oon mä täällä kironnut pientä palkkaa, pitkiä päiviä ja kiroillut suomeks, kun lapset on hankalia. Mut mä oon nyt kaks vuotta vanhempi. Mä asun Suomessa omillani, mul on henkisellä tasolla kaikki hyvin. Ja mä tiedän mun paluulennon päivämäärän. Mä tiesin, mitä tää on.

En tiedä, mistä tää kaikki au pair avautuminen kumpuaa, mutta tää aihe on ollut viime aikoina pinnalla. Ilta Sanomat myös julkas jonkun au pair-kokemuksia jutun, ja mun Facebook etusivu on yllättävän täynnä uusia auppariblogeja. Oikeesti siis hienoa, musta on todella hyvä kokee maailmaa ja rikastuttaa omaa elämäänsä au pairina, mutta ihan oikeasti haluun myös muistuttaa, että ei tää oo koko aikaa (läheskään, todellakaan) kivaa. 

Au pairina kasvaa.
Henkisesti etenkin. 
Kasvattaa hermoja. 
Ihmissuhteet muuttuu, jotkut syvemmiksi, jotkut katoaa, ja toisaalta tulee myös uusia ja tärkeitä ihmissuhteita tilalle. 
Au pairina oppii tuntemaan erilaisia ihmisiä. 
Tunnistaa ja oppii ratkaisemaan ja hallitsemaan ongelmatilanteita. 
Kasvattaa auktoriteettia. 
Oppii keskustelemaan vaikeistakin asioista. Oppii keskustelemaan aikuisten kanssa. 
Oppii mahdollisesti uuden kielen. Tutustuu uuteen kulttuuriin. 
Oppii arvostamaan omaa maata, kotia, kulttuuria, kieltä tuplasti enemmän. 

Au pairina voi myös elää vähän enemmän.

perjantai 7. elokuuta 2015

whatttt

Öö no siis joo, aloin tossa kelaileen, että kohtahan se koulu taas jatkuu. Tai okei, koulu itsessään vast loka-marraskuun vaihteessa, mut paluu Jyväskylään koittaa hyvin pian! Mielenterveysharkka käynnistää syyslukukauden, ja sit sen jälkeen oikeestaan mulle on hyvin hämärää, mitä syksy pitää sisällään (opintojaksojen osalta).

Valmistautuminen syksyyn ja opintojen jatkumiseen ei oikein nyt kuulu mun suunnitelmiin. Mun suunnitelmissa on tällä hetkellä vikat kaks viikkoo ( :'( ) Englannissa, Lontoon reissu, sit kun palaan Suomeen niin on superjees koristurnaus ja toki haluun nähdä kaikkia kamuja, ja sitten tosiaan paluu Jyväskylään, jota itsessään ootan tosi paljon. En uskonut, et koskaan sanoisin tätä ääneen, mut oikeesti mul on kyllä ikävä Jyväskylään! Siellä on kavereita kans, ja mul on kiva koti ja jotenkin kaipaan sitä itsenäistä elämää. Kun on koko kesän viettänyt asuen kotona tai nyt toisen perheen kanssa niin kyllä sitä vaan kummasti kaipaa omaa elämää, ja sitä, että voi maata sängyssä koko päivän tuijottaen Netflixiä ilman, et joutuu kelaamaan mitä muut ajattelee. 

Anyhow, jotenkin varmaan pitäis alkaa miettii noita opintoja. Pitkän tähtäimen suunnitelmissahan on siis lähteä vaihtoon ens keväänä, alottaa viimeinkin se oppari (ei v!ttu) ja alottaa kätilön suuntaavat opinnot. Ja noita kaikkia pitää oikeesti tänä syksynä jo viedä hitosti eteenpäin. 

Mut en mä nyt jaksa niitä miettiä. Mitä hittoo, kuun vaihteessa mä vasta palaan opiskelun pariin. Mut fakta on se, että Jamkissa lukukausi on jo alkanu, ja toden teolla munkin pitäis miettii koulujuttuja. Vois vaikka alottaa perehtymällä viel vähän syvemmin vaikkapa lastensuojelulakiin ja mt-harkan tehtäviin... 




Taaai sit voin ottaa iisii viel kolmisen viikkoo ja miettii noit juttui uudestaan sit joskus. Nyt lähinnä mietin, et pitäiskö järkkää jotkut pikku kesänlopettajaisjuhlat, et pystyis treffaa kamuja vielä niinku kerralla. Ja onhan nyt loppukesän hämärtyvissä illoissa ihan superhyvä tunnelma viettää aikaa kamujen kanssa.

lauantai 18. heinäkuuta 2015

Toisenlainen koulu

Moi!

Ajattelin virkistää blogin elämää näin kesälaitumilla. Nyt on nimittäin oikeesti mua kovasti kiinnostava aihe!

Mä oon siis nyt kesätyöni Suomessa tehnyt, ja vaihdoin maata ja työtehtäviä kertaheitolla. Siivoojasta lastenhoitajaksi! Englantiin!

Mä toimin lastenhoitajana/au pairina mun kolmelle pikkuserkulle, jotka on 10-, 8- ja ens viikolla 7-vuotiaat. Vanhin on autistinen, ja lisäks hänellä on asperger. Oon ollut tääl nyt päivän, ja oon seurannut tosi paljon just esikoisen touhuja, ja sitä miten sen kanssa toimitaan. Siis oon myös lukenu paljon autismista ja aspergerin syndroomasta, koska mua kiinnostaa kauheesti se maailma. Niiden ihmisten maailmat. 

Oon täällä töissä viis viikkoa. Pojilla on nyt kesäloma, joten mä oon niiden kanssa päivät ja keksin tekemistä. Viikot on epäsäännöllisiä, koska vanhemmilla on vaihtelevat työt, ja ne voi vaikuttaa työpäiviin hyvin paljon itse. Mut silti, eiköhän ihan tarpeeks tuu tunteja poikien kanssa ;) 

Tolla toisenlaisella koululla meinaan sitä, et tosiaan sillon lähes kaks vuotta sit kun olin au pairina tässä samassa maassa, mä kasvoin ihmisenä sikana. Nyt mul on kasvun lisäks mahdollisuus nähdä ja oppia ihan eturivin paikalta AS ja autistilapsen elämästä. Mikä etuoikeus! 

Plussaa täs tietenki on se, että oon Englannissa: saan vahvistaa jälleen kerran kielitaitoani, ja believe you me lasten kanssa asia on oikeesti vielä vähän haastavampaa; pääsen reissaa täällä, tiedossa on ainakin pari Lontoon reissua, visiitti Birminghamiin shoppailee sekä mahdollisesti Manchesteriin tai Liverpooliin! JA!!! Yks jännittävä plussa on, et opettelen ajamaan autoo vääräl puolella! Se vasta on jännittävää! Huomenna harjottelemaan ekaa kertaa heh!

Kyllä mä koen, et tää on hyvää pohjaa myös sairaanhoitajalle ja kätilölle. Ei oo koskaan pahasta olla tekemisissä erityislasten tai -ihmisten kanssa. Ja just sitä ihmistuntemusta hoitaja tarttee ihan superpaljon työssään! Sitä paitsi, mä oon aina halunnu tehä lasten kanssa töitä. Töitä? No, kai tätä voi työkskin sanoo. :-)