Mitä tääl tehään?

Mä olin jännittäny mt-harkkaa etukäteen keväästä asti. Tykkäsin niin paljon sisätaudeista, et tää koko mielenterveysaihe menetti mielenkiintonsa. Aloin vaan miettii, et hitto, miks en tehny sisätauteja pitkänä.

Olin varma eilen illalla, et kun mä meen nukkumaan, alan yhtäkkiä jännittää ihan sikana. Me oltiin purkamassa ajatuksia luokkalaisten kans monta tuntia eilen, ja illalla kun piti miettiä harkan tavotteita ja muita systeemejä, niin ilta kuluikin pyörän rengasta korjaillessa. Tosin itsehän vain kattelin, kun naapurista saapui pelastuspartio joka hoiti homman. Kiitos!!!!

Päin vastoin mitä olin ajatellu, mua ei missään vaiheessa oikeesti jännittänykään koko homma. Aamulla kun pyöräilin sairaalalle, olin liian ajoissa, hiessä ja tyynen rauhallinen. Miten niin muka?! Miks mä sit olin hermonnu tästä niin paljon??

Perehdytys oli must vähän kehno, mun oma ohjaaja on super kiva (myös kätilö!!) ja se kerto asiat mulle paljon paremmin kun osastonhoitaja tai apulaisoh. Jouduin kyselee tosi perusjuttuja osaston toiminnasta, koska niit ei kerrottu. Esim. oven avaaminen tai soittokelloon vastaaminen... Mut koska en oikeesti yhtään tienny, mitä tuol osastol tehdään, niin oisin toivonu parempaa ohjeistusta. Mä kelasin, et tuol keskustellaan paljon potilaiden kaa, mut jossain sivulausees kävi ilmi, et ei kun sosiaalityöntekijät ja SOVATEK hoitaa sen puolen. Aha, just.

Kyselin myös kaikkee, että onks se osasto rauhallinen, onks siel uhkaavia tilanteita, kuoleeko potilaita usein. Sain tietää kaikkiin vastaukset, ja nyt toivon, et en tietäis. Just pari kuukautta sit kuulemma eräs hoitaja oli saanu nokkaansa joltain potilaalta ja on loppuvuoden sairaslomalla. Ja mulle erikseen muistutettiin, et mitään ei saa pitää kaulassa, koska kuristustapauksiakin on ollu. OO KOO. EI YHTÄÄN KUUMOTA.

Tuol osastolla tuntuu hommat jotenkin tosi yksinkertasilta. Luin opiskelijoiden perehdytyskansioo, ja siellä oli listattu kaikki päivän tehtävät. Loppujen lopuks – yllättävää kyllä – toi ei edes eroo kovinkaan paljoo sisätautiosaston päivärutiineista. Somaattisten sairauksien hoitoo ja semmosta "perus"hoitoo ei niinkään oo, mutta samoja lääkkeiden jakoja, päivittäisissä toiminnoissa avustuksia ja lääkärin kiertoja tuollakin tehään. Suurin ero on kyl oikeesti se, että noi potilaat on omatoimisia ja osa hyvinkin paljon nuorempia, kun mitä sisuksilla oli. Mä en ees tiedä, onks tuolla osastolla yhtään täysin autettavaa potilasta.

Mun kuus viikkoo tulee olee kyllä ihan hiton rankat. Kahen ekan viikon aikana mul on 3 vapaapäivää, ja teen kolme yheksän tunnin päivää. Seuraavat kaks viikkoo on lähes sama, 4 vapaata. Vikoille kahelle viikolle yritin jättää kevyemmät tunnit, ja onnistuin siinä ihan hyvin. Vikalle viikolle jäi muistaakseni 34 tuntia. Ei pelkästään jumalattomien harkkatuntien (mitä myös hoitajat tuolla ihmetteli) takia tää harkka tuu olee rankka. Jutut tuolla on rankkoja, elämäntarinat on karuja. Ihmisten ongelmat on todella monenlaisia. Ja silti niiden psyyke- tai päihdeongelmien takana on aivan ihania persoonia. 

Semmonen eka päivä.

Ja vielä loppuun haukut. Se idiootti, joka on päättänyt, et harkan kanssa samaan aikaan on normikoulua, voi haistaa paskan. :)

ajatuksia au pairiudesta

Okei, nyt ilmotan heti kärkeen, et tää teksti ei tuu millään tavalla liittymään kätilöyteen eikä suoranaisesti nyt mun opintoihinkaan, mut koska ajatuksia on paljon, niin haluun jakaa niitä ihan vaan omina mielipiteinäni. 

Mä oon huomannut, et au pairius on yleistynyt ihan sikana viime aikoina. Kun mä valmistuin lukiosta muutama vuosi sitten, ei oikeestaan kukaan ollut lähtenyt tai ees suunnitellut lähtevänsä au pairiksi. Kaikilla meillä siinti silmissämme seuraava opinahjo. 

Ihan muutamassa vuodessa tää asia on kääntynyt päälaelleen: musta tuntuu, että yhä useampi lakkipää suunnittelee välivuotta. En nää siinä mitään pahaa, koska nyt kun korkeakouluihin hakeminenkin on muuttunu, niin sitä ensisijaisen hakijan paikkaa halutaan tavallaan jemmata. En jatka tosta enempää, koska mä en itse asiassa tiedä tosta kauheesti mitään. Satuin pääsemään kouluun loistavaan aikaan. Pointtini oli vaan, että mä mielummin hain kouluun enkä (ekalla kerralla) päässyt, kun et tietoisesti oisin lykännyt mun opintojen aloittamista taas vuodella.

Mutta siis. Tän tekstin pointti on nyt au pairius. 

Au pairiks lähteminen on oikeesti helkkarin hyvä tapa kokeilla siipiään, viettää välivuotta, kerätä elämänkokemusta, kasvaa ja nähdä maailmaa. Mä oon ite nyt toista kertaa au pairina, ja voin kokemuksesta sanoa, et hei. Älä lähe au pairiks vaan koska "muutki tekee niin" tai koska "en keksi muutakaan", tai koska "kuulostaa siistiltä". Yhtäkkiä tosi moni mun kaveri tai tuttu on lähössä au pairiksi, ja voin nimiä mainitsematta myöntää, että joidenkin kohdalla oon ajatellut et "ei helvetti, miks"? 

Mulla on muutama kaveri ollut au pairina ja aika monta kamua on tälläkin hetkellä auppareina. Muutaman kanssa kun ollaan juteltu, niin ollaan aina päädytty samaan aiheeseen: miks ei kukaan koskaan kerro, mitä au pairina oleminen oikeesti on?! Se ei oo todellakaan juhlimista ja bilettämistä. Et välttämättä saa kavereita helposti. Uus kieli, maa ja kulttuuri voi olla ihan kauheeta oikeessa elämässä. Kotiseutu tai asuinympäristö voikin olla jotain ihan muuta, ku mitä odotit tai mitä sun on annettu ymmärtää. Au pairius ei myöskään oo sitä, mitä Au pairit Lontoossa tai Los Angelesissa sarjassa näytettiin, vaikka aika hyvin siitä saa käryä. (Ite katoin kummatkin tuotantokaudet itkien läpi :'D)

Au pairina sä oot osa sitä perhettä, mut sua ei kohdella niin kuin perheenjäsentä. Sä oot lastenvahti, siivooja, kokki ja autonkuljettaja. Samalla sun pitää olla isosisko, äidille paras kamu ja perheen aikuinen ja auktoriteetti. 

Mitä jos ne lapset onkin ihan kauheita? Ootko sä eka vai yheksäs au pair siinä perheessä? Onks ne lapset tottunu vieraisiin ihmisiin? Mitkä sun työtunnit on, pidetäänkö niistä kiinni? Onks sulla oma huone, onks se erillään perheen makuuhuoneista? Onks sulla omaa rauhaa?

Mä oon Facebookissa yhen au pair ryhmän jäsen, ja aina välillä lueskelen niitä postauksia. Ei millään pahalla, mutta vaikka oisit isosisko viidelle sisarukselle ja oisit hoitanut sun kaikkia serkkuja 20 vuotta, se ei tee susta valmista au pairia. Sä meet tekemään töitä jonkun toisen perheeseen, niiden kotiin ja niiden tapoihin. Ja sä asut sun työpaikalla.

Faktaa on, että työtunnit paukkuu, niistä yleensä kyllä maksetaan, mutta raha ei valitettavasti auta väsymykseen ja uupumukseen. Väsyneenä ei oo yhtä skarppi (obviously) ja lasten kanssa työskennellessä se on vaatimus. Faktaa on, että välillä ärsyttää vituttaa ja rankasti, mutta pystytkö sä ilmaisemaan jokaisen ajatuksen ja tuntemuksen yhtä hyvin kun haluisit? Faktaa on myös se, että au pairin duuni on ihan paskaa! Se mitä sä teet, on ihan järjetön määrä duunia, ja se kuinka vähän saat siitä korvausta on aivan naurettavaa. Sä oot vastuussa jonkun toisen kodista ja LAPSISTA kokonaisen päivän. Ja saat viikossa tsägällä huntin (€). 

Mun ensimmäinen au pair reissu loppu kun kanan lento. Mä olin lähteny auppariks hetken mielijohteesta, koska mun kaveri oli kans lähössä Britteihin. Aattelin et ei hitto joo niin mäki haluun. (Huom! Mä lähdin ilman järjestöä!!!) No, hain, löysin perheen ja kaikki oli valmista, mut kun lähtö koitti, tiesin jo lentokentällä, et ei tää voi olla hyvä juttu koska itkin niin paljon. Mä olin siinä perheessä kahen viikon jälkeen päättäny, et haen syksyn yhteishaussa kouluun. Mä en viihtyny siellä yhtään, itkin itteni kuivaks joka päivä. Koti-ikävä vaan kasvoi, ja joka päivä tuntui vaikeemmalta nousta sängystä. Vietin jokaisen viikonlopun Lontoossa, koska inhosin olla siinä talossa. Mulla ei ollut omaa rauhaa, mun huone oli pieni ja mulla oli yhteinen seinä lastenhuoneen kanssa, jaoin kylppärin lasten kanssa. Ei yksityisyyttä. Vanhemmat ei ymmärtäneet mua, kun sanoin heille etten mä viihdy, enkä usko että tää on mun juttu. Sanoin, että en välttämättä tuu pääsykokeiden jälkeen takaisin. Tää kaikki loppui neljän viikon jälkeen siihen, että mut heitettiin ulos päivää ennen, kun olin sanonut lähteväni.

Tällä hetkellä oon taas kerran Englannissa, viiden viikon au pair jakso on päättymässä, enkä ois voinut toivoa parempaa kokemusta. Oon niin onnellinen, että mä lähdin tänne. Oon mä täälläkin ihmetellyt perheen äidin kommentteja ja ikäviä ilmaisuja. Oon mä täällä kironnut pientä palkkaa, pitkiä päiviä ja kiroillut suomeks, kun lapset on hankalia. Mut mä oon nyt kaks vuotta vanhempi. Mä asun Suomessa omillani, mul on henkisellä tasolla kaikki hyvin. Ja mä tiedän mun paluulennon päivämäärän. Mä tiesin, mitä tää on.

En tiedä, mistä tää kaikki au pair avautuminen kumpuaa, mutta tää aihe on ollut viime aikoina pinnalla. Ilta Sanomat myös julkas jonkun au pair-kokemuksia jutun, ja mun Facebook etusivu on yllättävän täynnä uusia auppariblogeja. Oikeesti siis hienoa, musta on todella hyvä kokee maailmaa ja rikastuttaa omaa elämäänsä au pairina, mutta ihan oikeasti haluun myös muistuttaa, että ei tää oo koko aikaa (läheskään, todellakaan) kivaa. 

Au pairina kasvaa.
Henkisesti etenkin. 
Kasvattaa hermoja. 
Ihmissuhteet muuttuu, jotkut syvemmiksi, jotkut katoaa, ja toisaalta tulee myös uusia ja tärkeitä ihmissuhteita tilalle. 
Au pairina oppii tuntemaan erilaisia ihmisiä. 
Tunnistaa ja oppii ratkaisemaan ja hallitsemaan ongelmatilanteita. 
Kasvattaa auktoriteettia. 
Oppii keskustelemaan vaikeistakin asioista. Oppii keskustelemaan aikuisten kanssa. 
Oppii mahdollisesti uuden kielen. Tutustuu uuteen kulttuuriin. 
Oppii arvostamaan omaa maata, kotia, kulttuuria, kieltä tuplasti enemmän. 

Au pairina voi myös elää vähän enemmän.

whatttt

Öö no siis joo, aloin tossa kelaileen, että kohtahan se koulu taas jatkuu. Tai okei, koulu itsessään vast loka-marraskuun vaihteessa, mut paluu Jyväskylään koittaa hyvin pian! Mielenterveysharkka käynnistää syyslukukauden, ja sit sen jälkeen oikeestaan mulle on hyvin hämärää, mitä syksy pitää sisällään (opintojaksojen osalta).

Valmistautuminen syksyyn ja opintojen jatkumiseen ei oikein nyt kuulu mun suunnitelmiin. Mun suunnitelmissa on tällä hetkellä vikat kaks viikkoo ( :'( ) Englannissa, Lontoon reissu, sit kun palaan Suomeen niin on superjees koristurnaus ja toki haluun nähdä kaikkia kamuja, ja sitten tosiaan paluu Jyväskylään, jota itsessään ootan tosi paljon. En uskonut, et koskaan sanoisin tätä ääneen, mut oikeesti mul on kyllä ikävä Jyväskylään! Siellä on kavereita kans, ja mul on kiva koti ja jotenkin kaipaan sitä itsenäistä elämää. Kun on koko kesän viettänyt asuen kotona tai nyt toisen perheen kanssa niin kyllä sitä vaan kummasti kaipaa omaa elämää, ja sitä, että voi maata sängyssä koko päivän tuijottaen Netflixiä ilman, et joutuu kelaamaan mitä muut ajattelee. 

Anyhow, jotenkin varmaan pitäis alkaa miettii noita opintoja. Pitkän tähtäimen suunnitelmissahan on siis lähteä vaihtoon ens keväänä, alottaa viimeinkin se oppari (ei v!ttu) ja alottaa kätilön suuntaavat opinnot. Ja noita kaikkia pitää oikeesti tänä syksynä jo viedä hitosti eteenpäin. 

Mut en mä nyt jaksa niitä miettiä. Mitä hittoo, kuun vaihteessa mä vasta palaan opiskelun pariin. Mut fakta on se, että Jamkissa lukukausi on jo alkanu, ja toden teolla munkin pitäis miettii koulujuttuja. Vois vaikka alottaa perehtymällä viel vähän syvemmin vaikkapa lastensuojelulakiin ja mt-harkan tehtäviin... 




Taaai sit voin ottaa iisii viel kolmisen viikkoo ja miettii noit juttui uudestaan sit joskus. Nyt lähinnä mietin, et pitäiskö järkkää jotkut pikku kesänlopettajaisjuhlat, et pystyis treffaa kamuja vielä niinku kerralla. Ja onhan nyt loppukesän hämärtyvissä illoissa ihan superhyvä tunnelma viettää aikaa kamujen kanssa.