"Musta tulee kätilö" -ajatus on alkanut horjumaan. Ajatusten horjuminen ei mitenkään täysin liity tähän poliittiseen tilanteeseen, sillä mä kyllä olen miettinyt uravalintaani jo ensimmäisenä opiskeluvuonna. Toki tässä tilanteessa olen joutunut miettimään tulevaa ammattiani valitettavasti myös taloudelliselta kannalta.
Mä tykkään tosi paljon olla harkassa, mun viime kevään harkka sisuksilla oli tosi kiva, ja tääkin harkka on mielenkiintoinen! Nää harkat kestää muutaman hassun viikon, ja täytyy myöntää, että nyt kun oon puolessa välissä, odotan jo, et millon tää loppuu. Mä kyllästyn tosi nopeasti, ja ajatus siitä, että tekisin tota työtä 20 vuotta on helvetin ahdistava.
Oon saanut paljon kehuja, ja lause "sinusta tulee hyvä hoitaja" luo oikeesti todella paljon uskoa itseeni. Mä mielestäni oon hoitajan luonteinen ja pidän itseäni hyvänä hoitajana jo nyt.
Mutta tää ei oo mun unelma-ammatti. Sairaanhoitaja tai kätilö ei oo koskaan ollut mun haaveissa, eikä todellakaan tunnu kutsumusammatilta.
Paljon keskusteluja seuranneena on jatkuvasti käynyt ilmi, että koska kolmivuorotyöläisiltä leikataan ja vähennetään ja karsitaan ja kaikkea muuta mahdollista, on tän työn oltava kutsumus, jotta tätä jaksaa tehdä. Tänään, mielenilmauspäivänä, meidän osastolla oli neljä hoitajaa, jotka ois jäänyt oikeasti kotiin osoittamaan mieltään. Kaikki muut olis tulleet normaalisti töihin, koska "jonkun pitää hoitaa potilaat". Niin. Mä olisin kyllä jäänyt kotiin ilmaistakseni mielipiteeni, että musta tää ei todellakaan oo ok. (Ja nyt jouduinkin, koska osastolla pyörivä flunssa saavutti minutkin...)
Mun kutsumus, tai en tiedä onko se kutsumus, mutta pienestä pitäen yks mahdollinen tavoiteammatti on ollut opettaja. Johtuu varmasti osaltaan siitä, että mulla on ollut 12 vuoden ajan ihan mielettömän kivoja opettajia. Osaltaan varmasti myös siitä, että mä oon tykännyt aina koulunkäynnistä, ja ehkä siihen vaikuttaa myös se, että mun täti on opettaja yläasteella ja kummitäti on yläaste+lukio maikka. (Ja ne on ihan superkivoja tyyppejä <3)
Tosiaan mä olin kesällä viisi viikkoa au pairina mun pikkuserkuille, joista kaksi vanhinta on autistisia. Mä tykkäsin niin paljon olla niiden kanssa, ja tulin tosi hyvin toimeen erityislasten kanssa. Kohta tulee kuus vuotta täyteen mun valmentajan uralla, ja se on asia, jota en varmaan ikinä aio lopettaa: saan niin sikana voimaa ja energiaa siitä hommasta! Oon myös ollut iltapäiväkerhon ohjaaja, ja edelleen haikailen niiden kahden työkuukauden perään, koska musta se oli parasta työtä, mitä oon elämäni aikana tehnyt!
Mä en vielä tiedä, mitä tapahtuu ens viikolla tai ens keväänä, mut sen mä tiedän, että mä haluan opiskella joksikin, joka tekee lasten – ehkä erityislasten? – kanssa töitä. Tiedän myös sen, että jos musta ei tuliskaan kätilöä, niin musta tulee ainakin sairaanhoitaja, ja sitä ammattinimikettä kannan kunnialla ja ylpeydellä läpi elämäni.
#EIKÄY
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti