Mä oon huomannut, et au pairius on yleistynyt ihan sikana viime aikoina. Kun mä valmistuin lukiosta muutama vuosi sitten, ei oikeestaan kukaan ollut lähtenyt tai ees suunnitellut lähtevänsä au pairiksi. Kaikilla meillä siinti silmissämme seuraava opinahjo.
Ihan muutamassa vuodessa tää asia on kääntynyt päälaelleen: musta tuntuu, että yhä useampi lakkipää suunnittelee välivuotta. En nää siinä mitään pahaa, koska nyt kun korkeakouluihin hakeminenkin on muuttunu, niin sitä ensisijaisen hakijan paikkaa halutaan tavallaan jemmata. En jatka tosta enempää, koska mä en itse asiassa tiedä tosta kauheesti mitään. Satuin pääsemään kouluun loistavaan aikaan. Pointtini oli vaan, että mä mielummin hain kouluun enkä (ekalla kerralla) päässyt, kun et tietoisesti oisin lykännyt mun opintojen aloittamista taas vuodella.
Mutta siis. Tän tekstin pointti on nyt au pairius.
Au pairiks lähteminen on oikeesti helkkarin hyvä tapa kokeilla siipiään, viettää välivuotta, kerätä elämänkokemusta, kasvaa ja nähdä maailmaa. Mä oon ite nyt toista kertaa au pairina, ja voin kokemuksesta sanoa, et hei. Älä lähe au pairiks vaan koska "muutki tekee niin" tai koska "en keksi muutakaan", tai koska "kuulostaa siistiltä". Yhtäkkiä tosi moni mun kaveri tai tuttu on lähössä au pairiksi, ja voin nimiä mainitsematta myöntää, että joidenkin kohdalla oon ajatellut et "ei helvetti, miks"?
Mulla on muutama kaveri ollut au pairina ja aika monta kamua on tälläkin hetkellä auppareina. Muutaman kanssa kun ollaan juteltu, niin ollaan aina päädytty samaan aiheeseen: miks ei kukaan koskaan kerro, mitä au pairina oleminen oikeesti on?! Se ei oo todellakaan juhlimista ja bilettämistä. Et välttämättä saa kavereita helposti. Uus kieli, maa ja kulttuuri voi olla ihan kauheeta oikeessa elämässä. Kotiseutu tai asuinympäristö voikin olla jotain ihan muuta, ku mitä odotit tai mitä sun on annettu ymmärtää. Au pairius ei myöskään oo sitä, mitä Au pairit Lontoossa tai Los Angelesissa sarjassa näytettiin, vaikka aika hyvin siitä saa käryä. (Ite katoin kummatkin tuotantokaudet itkien läpi :'D)
Au pairina sä oot osa sitä perhettä, mut sua ei kohdella niin kuin perheenjäsentä. Sä oot lastenvahti, siivooja, kokki ja autonkuljettaja. Samalla sun pitää olla isosisko, äidille paras kamu ja perheen aikuinen ja auktoriteetti.
Mitä jos ne lapset onkin ihan kauheita? Ootko sä eka vai yheksäs au pair siinä perheessä? Onks ne lapset tottunu vieraisiin ihmisiin? Mitkä sun työtunnit on, pidetäänkö niistä kiinni? Onks sulla oma huone, onks se erillään perheen makuuhuoneista? Onks sulla omaa rauhaa?
Mä oon Facebookissa yhen au pair ryhmän jäsen, ja aina välillä lueskelen niitä postauksia. Ei millään pahalla, mutta vaikka oisit isosisko viidelle sisarukselle ja oisit hoitanut sun kaikkia serkkuja 20 vuotta, se ei tee susta valmista au pairia. Sä meet tekemään töitä jonkun toisen perheeseen, niiden kotiin ja niiden tapoihin. Ja sä asut sun työpaikalla.
Faktaa on, että työtunnit paukkuu, niistä yleensä kyllä maksetaan, mutta raha ei valitettavasti auta väsymykseen ja uupumukseen. Väsyneenä ei oo yhtä skarppi (obviously) ja lasten kanssa työskennellessä se on vaatimus. Faktaa on, että välillä
Mun ensimmäinen au pair reissu loppu kun kanan lento. Mä olin lähteny auppariks hetken mielijohteesta, koska mun kaveri oli kans lähössä Britteihin. Aattelin et ei hitto joo niin mäki haluun. (Huom! Mä lähdin ilman järjestöä!!!) No, hain, löysin perheen ja kaikki oli valmista, mut kun lähtö koitti, tiesin jo lentokentällä, et ei tää voi olla hyvä juttu koska itkin niin paljon. Mä olin siinä perheessä kahen viikon jälkeen päättäny, et haen syksyn yhteishaussa kouluun. Mä en viihtyny siellä yhtään, itkin itteni kuivaks joka päivä. Koti-ikävä vaan kasvoi, ja joka päivä tuntui vaikeemmalta nousta sängystä. Vietin jokaisen viikonlopun Lontoossa, koska inhosin olla siinä talossa. Mulla ei ollut omaa rauhaa, mun huone oli pieni ja mulla oli yhteinen seinä lastenhuoneen kanssa, jaoin kylppärin lasten kanssa. Ei yksityisyyttä. Vanhemmat ei ymmärtäneet mua, kun sanoin heille etten mä viihdy, enkä usko että tää on mun juttu. Sanoin, että en välttämättä tuu pääsykokeiden jälkeen takaisin. Tää kaikki loppui neljän viikon jälkeen siihen, että mut heitettiin ulos päivää ennen, kun olin sanonut lähteväni.
Tällä hetkellä oon taas kerran Englannissa, viiden viikon au pair jakso on päättymässä, enkä ois voinut toivoa parempaa kokemusta. Oon niin onnellinen, että mä lähdin tänne. Oon mä täälläkin ihmetellyt perheen äidin kommentteja ja ikäviä ilmaisuja. Oon mä täällä kironnut pientä palkkaa, pitkiä päiviä ja kiroillut suomeks, kun lapset on hankalia. Mut mä oon nyt kaks vuotta vanhempi. Mä asun Suomessa omillani, mul on henkisellä tasolla kaikki hyvin. Ja mä tiedän mun paluulennon päivämäärän. Mä tiesin, mitä tää on.
En tiedä, mistä tää kaikki au pair avautuminen kumpuaa, mutta tää aihe on ollut viime aikoina pinnalla. Ilta Sanomat myös julkas jonkun au pair-kokemuksia jutun, ja mun Facebook etusivu on yllättävän täynnä uusia auppariblogeja. Oikeesti siis hienoa, musta on todella hyvä kokee maailmaa ja rikastuttaa omaa elämäänsä au pairina, mutta ihan oikeasti haluun myös muistuttaa, että ei tää oo koko aikaa (läheskään, todellakaan) kivaa.
Au pairina kasvaa.
Henkisesti etenkin.
Kasvattaa hermoja.
Ihmissuhteet muuttuu, jotkut syvemmiksi, jotkut katoaa, ja toisaalta tulee myös uusia ja tärkeitä ihmissuhteita tilalle.
Au pairina oppii tuntemaan erilaisia ihmisiä.
Tunnistaa ja oppii ratkaisemaan ja hallitsemaan ongelmatilanteita.
Kasvattaa auktoriteettia.
Oppii keskustelemaan vaikeistakin asioista. Oppii keskustelemaan aikuisten kanssa.
Oppii mahdollisesti uuden kielen. Tutustuu uuteen kulttuuriin.
Oppii arvostamaan omaa maata, kotia, kulttuuria, kieltä tuplasti enemmän.
Au pairina voi myös elää vähän enemmän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti