Mä alotin 10 vuotta sitten pelaamaan korista. Pelasin A-junioreihin asti täysillä, ja sit vikat pari kautta meni naisten sarjoissa. Vuonna 2010 kun oma korisura käänty harrastepuolelle, mut haluttiin valmennusrinkiin, ja se "kyllä" oli paras "kyllä" koriksen saralla, minkä oon sanonut.
Mul tuli valmentamisesta breikki lukion jälkeen, kun lähin syksyllä käymään Englannissa, ja sieltä palattuani tein töitä. Sillon mulla ei kyllä ees käynyt mielessä, että oisin voinu palata koriksen pariin, mut jälkeenpäin ajateltuna se olikin vaan hyvä. Tammikuussa 2014 muutin Jyväskylään, ja joku ääni mun pään sisällä sanoi, että lähe messiin valmentamiseen. Tais olla vieläpä mun kummitäti, joka siihen loppujen lopuks mut rohkaisi. Kiitos siitä!
Kausi HoNsUssa ei vakuuttanut mua heti. Mä kelasin, et okei, tää on tällasta, ei välttämättä anna mulle samaa innostusta, minkä mun ihan eka oma joukkue PuHussa antoi monen vuoden ajan. Kamppailin ajatusteni kanssa, että miks mä teen tätä, kun en oo tyytyväinen joukkueeseen. Hävittiin ehkä yhtä matsia lukuunottamatta kaikki kauden pelit, ja treeneissäkin tuntu, että ideat loppuu kesken. Mut mä annoin uuden mahdollisuuden, nyt on toinen kausi alkanut HoNsUn typyjen kanssa, ja mun rooli kakkoskoutsina on iso haaste meikäläiselle. Mulle, joka on ollut päävalmentaja ekoista treeneistä asti. Tänkin nään vaan hyvänä oppimistilaisuutena! Koutsiparinani on nimittäin erityispedagogiikan opiskelija, joten mulla on ihan mieletön tsägä käyny, kun saan oppia uusia koutsitaitoja lähes tulkoon alan ammattilaiselta.
Kun mä pääsin lukiosta, olin kelannu, että musta tulee sosionomi. Mä hain Laureaan keväällä 2013, mut en päässy. En myöskään lukenu pääsykokeisiin, joten tulos ei yllättänyt. Mun tulevaisuuden urasuunnitelmiin kuului luokanope, poliisi tai lentoemäntä, mut ei missään nimessä koskaan mitään hoitoalaan liittyvää. Olin päättänyt, et musta ei tuu insinööriä tai hoitajaa, koska en halua seurata mun vanhempien jalanjälkiä. Kuinkas sitten kävikään, kun marraskuussa 2013 sain tekstiviestin, jossa kerrottiin mun tulleen valituksi JAMKiin opiskelemaan kätilöksi. En kyllä miettinyt hetkeekään, vaan otin paikan ilon kyyneleet silmissäni vastaan.
Tällä hetkellä ajatus mun kouluttautumisesta on auki, mutta mulla on suuri palo tehdä töitä lasten kanssa. Vaihtoehtoja on monia, enkä mä osaa sanoa, mikä niistä mua kiinnostais eniten. Erityislapset, lapset ja liikunta, lapset ja musiikki, opettaminen... Kaikki on mahdollista! Mä myös uskon, että mun ammatista kätilönä on hyötyä mihin ikinä sit suuntaankaan tästä eteenpäin.
Elämä Jyväskylässä keskisuomalaisena ei oo ollut mulle mitenkään super mahtavaa. Varsinkin ensimmäinen vuosi Jyväskylässä oli kauheeta. Olin tosi paljon yksin, ja reissasin aina kun pystyin kotiin äidin, iskän ja veljien luokse. Kävin kokeilemassa kuorolaulua, ja se olis varmaan toiminut, jos mun yleisfiilis ois ollut parempi. Tälläkin hetkellä kaipaan tosi paljon kuorolaulua ja musiikkia ylipäätään, mutta sille ei kyllä nyt löydy aikaa. Koris oikeestaan pelasti mut, sain uusia kontakteja, tapahtumia ja tekemistä viikolle. Odotin aina treenejä, eikä mua aidosti koskaan harmittanut, että treenit oli aina opiskelijabileiden kans päällekkäin.
Nyt – kohta kaksi vuotta jyväskyläläisenä melkein 21-vuotiaana voin todeta, että mä oon oikeestaan aika onnellinen. Se, mikä mut tekee onnelliseks, ei tarvii olla mitään suuria saavutuksia tai materiaalia, sen ei tarvii näkyä muille pröystäilynä tai välttämättä ollenkaan.
Mut tekee onnelliseks just tää, mitä mulla on. Mulla on koti kahdessa kaupungissa. Mulla on maailman ihanin perhe, ja vaikka se oiskin 274 kilometrin päässä musta, niin mä tiedän, että ne on siellä ja että mä voin olla millon vain niihin yhteydessä. Mulla on paljon kavereita, ja muutama supertärkee ystävä. Mul on koris, ja se tulee aina olemaankin. Oon huomannut, et saan siitä ihan mielettömästi voimaa ja energiaa arkeen! Mä opiskelen. Mulla on mielenrauha liittyen opintoihin ja tulevaisuuteen. Mulla on ovet auki maailmaan, ja kun vuonna 2018 saan kätilön paperit käteeni JAMKista, niin mä tiedän, että mulla tulee olemaan töitä. (Ja yks isoimmista ylpeyden aiheistani on se, että mä oon Jyväskylässä kaikkien niiden ajatusten jälkeen, mä oon lähtenyt pois Kehä III sisäpuolelta ja mä viihdyn nykyään sen ulkopuolella paremmin kuin sisäpuolella!)
Onni ja onnellisuus on mun mielestä tärkeimpiä elämän edellytyksiä. Muutaman harkan tehneenä ja aika onnettomia ihmisiä nähneenä uskallan väittää, että jos ei oo onnellinen, jos elämässä ei oo iloa, jos aurinko ei koskaan paista ojan pohjalle tai risukasaan, niin ei elämässä ja täs maailmassa oo mitään järkee. Sen oivalluksen mä tein, ja ilmeisesti sen tiimoilta mäkin oon alkanut nyt elää omaa parasta elämääni.
Kun mä avaan mun puhelimen, siinä näytössä on teksti "Say yes to life". En oo täysin onnistunut sanomaan ihan kaikelle kyllä, mutta näköjään oon oppinut, mille kannattaa sanoa kyllä, ja mitä kannattaa miettiä pari kertaa lisää tai kuunnella isin mielipide jo sillä ekalla kerralla.
Ajatusvirtaa, sori. Mutta tarkoitan kyllä jokaista sanaani.
❤️: Riikka
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti