perjantai 18. syyskuuta 2015

Mikä tilanne?

Mä en oikein jaksa keskustella näistä hallituksen esittämistä säästökohteista, mutta pakostihan sitä kuulee keskustelua kun hoitoalalla itsekin on. Vaikka oon yrittänyt sulkee mun korvat siltä valitukselta, niin on tässä ajatukset omassakin päässä lähtenyt liikkeelle aktiivisemmin.

"Musta tulee kätilö" -ajatus on alkanut horjumaan. Ajatusten horjuminen ei mitenkään täysin liity tähän poliittiseen tilanteeseen, sillä mä kyllä olen miettinyt uravalintaani jo ensimmäisenä opiskeluvuonna. Toki tässä tilanteessa olen joutunut miettimään tulevaa ammattiani valitettavasti myös taloudelliselta kannalta.

Mä tykkään tosi paljon olla harkassa, mun viime kevään harkka sisuksilla oli tosi kiva, ja tääkin harkka on mielenkiintoinen! Nää harkat kestää muutaman hassun viikon, ja täytyy myöntää, että nyt kun oon puolessa välissä, odotan jo, et millon tää loppuu. Mä kyllästyn tosi nopeasti, ja ajatus siitä, että tekisin tota työtä 20 vuotta on helvetin ahdistava.

Oon saanut paljon kehuja, ja lause "sinusta tulee hyvä hoitaja" luo oikeesti todella paljon uskoa itseeni. Mä mielestäni oon hoitajan luonteinen ja pidän itseäni hyvänä hoitajana jo nyt. 

Mutta tää ei oo mun unelma-ammatti. Sairaanhoitaja tai kätilö ei oo koskaan ollut mun haaveissa, eikä todellakaan tunnu kutsumusammatilta. 

Paljon keskusteluja seuranneena on jatkuvasti käynyt ilmi, että koska kolmivuorotyöläisiltä leikataan ja vähennetään ja karsitaan ja kaikkea muuta mahdollista, on tän työn oltava kutsumus, jotta tätä jaksaa tehdä. Tänään, mielenilmauspäivänä, meidän osastolla oli neljä hoitajaa, jotka ois jäänyt oikeasti kotiin osoittamaan mieltään. Kaikki muut olis tulleet normaalisti töihin, koska "jonkun pitää hoitaa potilaat". Niin. Mä olisin kyllä jäänyt kotiin ilmaistakseni mielipiteeni, että musta tää ei todellakaan oo ok. (Ja nyt jouduinkin, koska osastolla pyörivä flunssa saavutti minutkin...)

Mun kutsumus, tai en tiedä onko se kutsumus, mutta pienestä pitäen yks mahdollinen tavoiteammatti on ollut opettaja. Johtuu varmasti osaltaan siitä, että mulla on ollut 12 vuoden ajan ihan mielettömän kivoja opettajia. Osaltaan varmasti myös siitä, että mä oon tykännyt aina koulunkäynnistä, ja ehkä siihen vaikuttaa myös se, että mun täti on opettaja yläasteella ja kummitäti on yläaste+lukio maikka. (Ja ne on ihan superkivoja tyyppejä <3)

Tosiaan mä olin kesällä viisi viikkoa au pairina mun pikkuserkuille, joista kaksi vanhinta on autistisia. Mä tykkäsin niin paljon olla niiden kanssa, ja tulin tosi hyvin toimeen erityislasten kanssa. Kohta tulee kuus vuotta täyteen mun valmentajan uralla, ja se on asia, jota en varmaan ikinä aio lopettaa: saan niin sikana voimaa ja energiaa siitä hommasta! Oon myös ollut iltapäiväkerhon ohjaaja, ja edelleen haikailen niiden kahden työkuukauden perään, koska musta se oli parasta työtä, mitä oon elämäni aikana tehnyt!

Mä en vielä tiedä, mitä tapahtuu ens viikolla tai ens keväänä, mut sen mä tiedän, että mä haluan opiskella joksikin, joka tekee lasten – ehkä erityislasten? – kanssa töitä. Tiedän myös sen, että jos musta ei tuliskaan kätilöä, niin musta tulee ainakin sairaanhoitaja, ja sitä ammattinimikettä kannan kunnialla ja ylpeydellä läpi elämäni.

#EIKÄY

tiistai 8. syyskuuta 2015

J Y V Ä S K Y L Ä

En oo ehkä kauheesti mainostanut Jyväskylää, mut nyt on sen aika!!!

Jykylä, Jypinkylä, Jypikylä, J-town, Jiikylä, Jyskälä, Jyvääskylä, Jyväskylä <3

Miks kannattaa tulla Jyväskylään?

1) Opiskelijana täällä on kaikki mitä tarttee. Jyväskylässä on mahdollista opiskella lähes tulkoon mitä vaan, Jyväskylän yliopisto on hyvä ja arvostettu, JAMK tarjoo laajan kattauksen opiskeluvaihtoehtoja (ensihoitajia ei oo </3), JAOlla pystyy opiskeleen myös melkeen mitä vaan. + musiikkipuolella Jyväskylä on ainoo kaupunki (ofc Helsingin lisäks), missä voi opiskella kaikkea musaan liittyvää.

2) Kaupunki on kiva. Tää ei oo pääkaupunkiseutulaisen makuun kovin iso, mut tää on oikeestaan just sopiva. Ei oo liian pieni, mut ei liian isokaan. Kaikki matkat taittuu kävellen tai pyörällä, ja jos johonkin pidemmälle tarttee mennä, niin kyllä täällä bussitkin kulkee. Sporat ja metrot on toistaseks vielä vaiheessa. ;) Mutta ehdottomasti tästä on tullut koti, kun kaupungin on niin nopeesti oppinut tuntemaan, pieni kotoisa ja kaunis kaupunki monine järvineen!

3) Aina on ohjelmaa! Täällä ei oo koskaan tylsää, opiskelijakaupungin yks parhaita puolia. Viikolla on aina vähintään yhet kinkerit, ja illanviettoja ja muita oheistapahtumia on runsaasti. (Mainostuksena lokakuun eka päivä järjestetään Jykylässä Suomen suurin Appro!!!)

4) Jyväskylä on liikuntakaupunki, joten täällä on mahtavat puitteet liikkumiseen! Maantieteellisestikin täällä on vaikee välttyä täysin hyötyliikunnalta, koska käytännössä Jyväskylä on rakennettu mäkeen. Välillä se on harvinaisen hanurista, mutta mun ylämäki on toisen vauhtimäki ;) Yliopisto ja amkki tarjoo myös sairaan hyvät harrastusmahdollisuudet, ja kuntosaleja tääl on pilvin pimein! (Kohta aukee 24seven JES!) Lisäks tääl on isot seurat jääkiekossa, futiksessa, säbässä ja koriksessa tietty. 

5) Hyvät yhteydet. Mihin vaan: Helsinki, Tampere, Turku, Oulu, Kuopio, Pieksämäki, Seinäjoki... Jyväskylästä tupataan ajattelemaan, et tää on helvetin kaukana jossain pohjoisessa (jollekin varmaan etelässä :D) ja että tänne kestää sairaan kauan tulla. No. Okei, kaikki on suhteellista, ja jos sun reviiri on kauimmillaan 20 minuuttia metrossa, niin ymmärrän ongelman. Mutta. Jyväskylä ei oo kaukana. Tänne pääsee junalla helposti, autollakin menee sama aika suunnilleen kun junalla, bussit ja kimppakyydit on keksitty. Ja for real, jos ei oo opintojen takia valmis muuttamaan Jyväskylään, niin musta se on jotenkin vähän suppeakatseista touhua. Kehä III ulkopuolella todellakin on elämää! Sitä paitsi jos kattoo Suomen karttaa, niin Vantaa ja Jyväskylä on melkein samoilla leveyspiireillä. Että keskellä Suomea sitä ollaan pääkaupunkiseudullakin. :P (edit: pakko oli tarkistaa, Jyväskylän koordinaatit 62°14′25″N, 025°44′40″E ja Vantaan 60°17′40″N, 025°02′25″E)

+ Täällä on kiva murre, ja ihmiset on ihaan sikaana avooimempia ja kiveempia kun eteelä-Suoomessa. Varmaan johtuu paljolti siitä, että tänne tulee niin paljon ulkopaikkakunnilta väkee, että ei paraane olla "kuntarasiisti". Kaaiken lisääks tää ei oo yhtään niin kallis kaupunki asuua, kun vois kuviitella. Ei oo halpakaan, mutta hintatasoo on hyvä!

JAMKiin on siis alkanut syksyn yhteishaku, eli tervetuloa! Kannattaa tsekkailla ja miettiä! Loppujen lopuks en usko, että joku 5 vuotta opiskelua muualla kun kotipaikkakunnalla on sun elämässä niin pitkä aika, etteikö siitä selviäis ;)

nimimerkillä kantapään kautta jyväskyläläistynyt ja iloinen siitä

perjantai 4. syyskuuta 2015

Mitä onni on ja muuta syvällistä

Huomasin tässä kelailevani jotenkin tosi diippei juttuja. En ees tiedä miks, mut ajattelin kirjottaa niistä.

Mä alotin 10 vuotta sitten pelaamaan korista. Pelasin A-junioreihin asti täysillä, ja sit vikat pari kautta meni naisten sarjoissa. Vuonna 2010 kun oma korisura käänty harrastepuolelle, mut haluttiin valmennusrinkiin, ja se "kyllä" oli paras "kyllä" koriksen saralla, minkä oon sanonut.

Mul tuli valmentamisesta breikki lukion jälkeen, kun lähin syksyllä käymään Englannissa, ja sieltä palattuani tein töitä. Sillon mulla ei kyllä ees käynyt mielessä, että oisin voinu palata koriksen pariin, mut jälkeenpäin ajateltuna se olikin vaan hyvä. Tammikuussa 2014 muutin Jyväskylään, ja joku ääni mun pään sisällä sanoi, että lähe messiin valmentamiseen. Tais olla vieläpä mun kummitäti, joka siihen loppujen lopuks mut rohkaisi. Kiitos siitä!

Kausi HoNsUssa ei vakuuttanut mua heti. Mä kelasin, et okei, tää on tällasta, ei välttämättä anna mulle samaa innostusta, minkä mun ihan eka oma joukkue PuHussa antoi monen vuoden ajan. Kamppailin ajatusteni kanssa, että miks mä teen tätä, kun en oo tyytyväinen joukkueeseen. Hävittiin ehkä yhtä matsia lukuunottamatta kaikki kauden pelit, ja treeneissäkin tuntu, että ideat loppuu kesken. Mut mä annoin uuden mahdollisuuden, nyt on toinen kausi alkanut HoNsUn typyjen kanssa, ja mun rooli kakkoskoutsina on iso haaste meikäläiselle. Mulle, joka on ollut päävalmentaja ekoista treeneistä asti. Tänkin nään vaan hyvänä oppimistilaisuutena! Koutsiparinani on nimittäin erityispedagogiikan opiskelija, joten mulla on ihan mieletön tsägä käyny, kun saan oppia uusia koutsitaitoja lähes tulkoon alan ammattilaiselta.

Kun mä pääsin lukiosta, olin kelannu, että musta tulee sosionomi. Mä hain Laureaan keväällä 2013, mut en päässy. En myöskään lukenu pääsykokeisiin, joten tulos ei yllättänyt. Mun tulevaisuuden urasuunnitelmiin kuului luokanope, poliisi tai lentoemäntä, mut ei missään nimessä koskaan mitään hoitoalaan liittyvää. Olin päättänyt, et musta ei tuu insinööriä tai hoitajaa, koska en halua seurata mun vanhempien jalanjälkiä. Kuinkas sitten kävikään, kun marraskuussa 2013 sain tekstiviestin, jossa kerrottiin mun tulleen valituksi JAMKiin opiskelemaan kätilöksi. En kyllä miettinyt hetkeekään, vaan otin paikan ilon kyyneleet silmissäni vastaan.

Tällä hetkellä ajatus mun kouluttautumisesta on auki, mutta mulla on suuri palo tehdä töitä lasten kanssa. Vaihtoehtoja on monia, enkä mä osaa sanoa, mikä niistä mua kiinnostais eniten. Erityislapset, lapset ja liikunta, lapset ja musiikki, opettaminen... Kaikki on mahdollista! Mä myös uskon, että mun ammatista kätilönä on hyötyä mihin ikinä sit suuntaankaan tästä eteenpäin.

Elämä Jyväskylässä keskisuomalaisena ei oo ollut mulle mitenkään super mahtavaa. Varsinkin ensimmäinen vuosi Jyväskylässä oli kauheeta. Olin tosi paljon yksin, ja reissasin aina kun pystyin kotiin äidin, iskän ja veljien luokse. Kävin kokeilemassa kuorolaulua, ja se olis varmaan toiminut, jos mun yleisfiilis ois ollut parempi. Tälläkin hetkellä kaipaan tosi paljon kuorolaulua ja musiikkia ylipäätään, mutta sille ei kyllä nyt löydy aikaa. Koris oikeestaan pelasti mut, sain uusia kontakteja, tapahtumia ja tekemistä viikolle. Odotin aina treenejä, eikä mua aidosti koskaan harmittanut, että treenit oli aina opiskelijabileiden kans päällekkäin.

Nyt – kohta kaksi vuotta jyväskyläläisenä melkein 21-vuotiaana voin todeta, että mä oon oikeestaan aika onnellinen. Se, mikä mut tekee onnelliseks, ei tarvii olla mitään suuria saavutuksia tai materiaalia, sen ei tarvii näkyä muille pröystäilynä tai välttämättä ollenkaan. 

Mut tekee onnelliseks just tää, mitä mulla on. Mulla on koti kahdessa kaupungissa. Mulla on maailman ihanin perhe, ja vaikka se oiskin 274 kilometrin päässä musta, niin mä tiedän, että ne on siellä ja että mä voin olla millon vain niihin yhteydessä. Mulla on paljon kavereita, ja muutama supertärkee ystävä. Mul on koris, ja se tulee aina olemaankin. Oon huomannut, et saan siitä ihan mielettömästi voimaa ja energiaa arkeen! Mä opiskelen. Mulla on mielenrauha liittyen opintoihin ja tulevaisuuteen. Mulla on ovet auki maailmaan, ja kun vuonna 2018 saan kätilön paperit käteeni JAMKista, niin mä tiedän, että mulla tulee olemaan töitä. (Ja yks isoimmista ylpeyden aiheistani on se, että mä oon Jyväskylässä kaikkien niiden ajatusten jälkeen, mä oon lähtenyt pois Kehä III sisäpuolelta ja mä viihdyn nykyään sen ulkopuolella paremmin kuin sisäpuolella!)








Mulla ei oo kauheesti rahaa, mulla ei oo poikaystävää, mulla on 20-vuotiaana yli 5000 euroa velkaa, mutta hei. Tää on mun elämä, ja mä oon siihen tyytyväinen. Tosi tyytyväinen. Ja vaikka niitä pikku kolhuja tuleekin joskus joka päivä päähän, niin se just tekee elämästä viel vähän parempaa. Ainakin nään ne elämän pienetkin ilot vähän selkeemmin. 

Onni ja onnellisuus on mun mielestä tärkeimpiä elämän edellytyksiä. Muutaman harkan tehneenä ja aika onnettomia ihmisiä nähneenä uskallan väittää, että jos ei oo onnellinen, jos elämässä ei oo iloa, jos aurinko ei koskaan paista ojan pohjalle tai risukasaan, niin ei elämässä ja täs maailmassa oo mitään järkee. Sen oivalluksen mä tein, ja ilmeisesti sen tiimoilta mäkin oon alkanut nyt elää omaa parasta elämääni. 

Kun mä avaan mun puhelimen, siinä näytössä on teksti "Say yes to life". En oo täysin onnistunut sanomaan ihan kaikelle kyllä, mutta näköjään oon oppinut, mille kannattaa sanoa kyllä, ja mitä kannattaa miettiä pari kertaa lisää tai kuunnella isin mielipide jo sillä ekalla kerralla.

Ajatusvirtaa, sori. Mutta tarkoitan kyllä jokaista sanaani.

❤️: Riikka

torstai 3. syyskuuta 2015

Ei taas vaihteeks menny niin ku kuvittelin!

Nyt on sit saatu koulukin käyntiin. Ei hyväntähen. Oikeesti, siis harkan lisäksi (≈41h/vko) mun pitää tehdä tutkimus ja kehittäminen verkkokurssia, jonka eka tentti on parin viikon päästä. Kevyt 200+ sivua luettavaa ajassa X. Siihen päälle melkein joka torstai on opparikurssin seminaari aamulla, ja jottei elämä kävis liian helpoksi, niin mullahan on koristreenit sit aina tiistai-, torstai- ja perjantai-iltaisin! Eli nyt jo pahoittelen, jos musta ei oikeesti kuulu mitään, mut mä en ehkä jossain vaiheessa vaan jaksa.

No, mä eilen laitoin sähköpostilla mun harkan ohjaavalle opettajalle tavoitteet, ja ne oli kuulemmat "ok realistiset". (Musta ne ei ois voinu olla realistisemmat :D) Sit kysyin häneltä vielä, että onko todella niin, että opiskelijalta vaaditaan viikossa harkkatunteja tuo yli 40, vaikka oma ohjaaja tekee ehkä 35. Hän sitten kysyi minulta, että olenko laskenut oikein tunnit ja olenhan vähentänyt tehtävään varatut tunnit pois. No olen. Ja tämä tilanne on siis kaikilla, että kuuteen viikkoon 250 tuntia. Oikeesti aika rankka.

Kysyin vielä samaa koululla aamulla tutoropettajaltani, eikä hänkään tuntunut olevan sen enempää perillä asiasta, mutta lupasi tarkistaa ja laittaa sitten sähköpostia. Hänkin kyseli multa, että miksi mä olen tehnyt niin vähän sit kevään harkassa tunteja, että tähän jäi niin paljon. Siin kohtaa mä jo meinasin pimahtaa, et mitäs vittua en minä ole jättänyt mitään tunteja tekemättä, vaan tehnyt tasan ne tunnit mitä pitikin. Ja siis eihän se ees olis mahdollista jättää toisen harkan tunteja seuraavaan harkkaan?! En aliarvioi meiän koulun maikkojen pätevyyttä, mut skarppiutta kyllä heiltäkin vaatisin ihan vaan pikkasen enemmän.

No joo, sit tää oppari asia! Meil oli mun parin kanssa jo keväällä aihe kielen päällä. Sitä ei saatu eteenpäin sillon eikä kesällä, ja nyt kun alotettiin toi opparikurssi, niin tuumattiin et meiän aihe-ehdotus ois ollut oikeesti tosi hyvä, mut koska siitä aiheesta ei löydy mitään taustamateriaalia, niin on aika vaikee lähtee siitä väsäämään tutkimusta. Me sit lyöttäydyttiin trioksi yhen luokkalaisen kanssa, ja nyt on aihe tulilla ja ens keväänä pitäis olla oppari valmis. Sitäkin itse asiassa ihmettelen aika paljon, et miks tää meneekin nyt näin päin, et oppari ei oo todellakaan kaiken sen oppimasi tuotos, vaan että se tehdään pois alta ennen opintojen puolta väliä. Ja kiihdytyskaistalaiset tekee sen viel nopeemmin: ne on alottanut tammikuussa 2015 ja niiden opinnäytetyö on valmis ennen joululomaa, eli kolmen kuukauden päästä. EKAN VUODEN AIKANA OPPARI. Just. 

Niin ja sit vielä semmonenkin hauska hommeli, et mun piti lähteä sinne vaihtoon ens keväänä, mut nyt vähän näyttää siltä et en lähekään. Oma päätös ja oma tahto, mut ens kevät ei oo mulle se ajankohta. Katotaan myöhemmin, jos sit onnistuu.

Kiva palata kouluun, kerta kaikkiaan.

Onneks huomenna on taas harkkaa!!!! Ja tänään saa vielä keskittyä lempitouhuuni eli korikseen, meil on koutsipalis ja sen päälle treenit illalla. Hyvä hyvä.