Heräsin yht'äkkiä tähän todellisuuteen. Hetkinen, mä oon asunut Jyväskylässä neljä viikkoa. Tasan neljä viikkoa sitten heräsin äidin kanssa tästä samasta soluhuoneesta ja tuntui että kaikki on oikeestaan tosi hyvin.
Neljän viikon aikana fiilikset on heittänyt kyllä sellaista kuperkeikkaa tästä Jyväskylästä, että voi jukra.
Tää kämppä on ihan ok. Sijainti on bonari, mut voishan tää tietysti olla lähempänä koulua, laiska kun oon heräämään. Mutta tykkään siitä, että saan kävellä aamuisin vähän pidempään ennen koulua, ja tykkään siitä että kolme kauppaa on ihan tässä lähellä. Ja kotipizza. Mutta ei, en ajatellut asua tässä koko opiskeluaikaani. En todellakaan.
Mikä mua ahdistaa, tai en tiedä onks se oikea sana, mutta häiritsee on noi ambulanssit jotka päivittäin spiidaa tosta tieltä ohi hälyt päällä. Asun siis myös semilähellä keskussairaalaa. Kyllä, musta tulee hoitotyön ammattilainen, mutta en ole sitä vielä, ja siksi mua saa häiritä hälytysajoneuvojen äänet! Ja ambulanssien lisäksi täällä on vissiin aika paljon amiksia jotka tykkää myös noloilla spoileriautoillaan spiidata ja huudattaa autoaan keskellä yötä. EI KIVA.
Lisäksi mua ärsyttää kaikenmaailman äänet ja kolinat, joihin en entisenä rivitalon asukkaana oo kerrostalossa tottunut. Siis pliis - eikö opiskelija-asunnoissakin päde ihan samat hiljaisuuden kunnioittamiset kuin muissakin kerrostaloissa? Ja minä tyhmä vielä luulin, että ylimmässä kerroksessa välttyisin pahimmilta ääniltä...
Ja sitten on tämä viikonloppuasia. Tämähän on tosiaan ensimmäinen viikonloppu, jonka vietän Jyväskylässä. Joka kerta, kun palaan takasin tänne kämpälle kotoota, olo on lyöty. On mulla täällä jo ihania kavereita ja sinänsä asiat tosi hyvin, mutta ei perhettä. Ja ne oikeat ystävät on kotona, mikä ei kyllä tavallaan muuta mitään, koska en mä kauheasti ehtis niitä sielläkään treffaamaan koulun vuoks, mutta jotenkin se ajatus siitä, että en tunne täällä vielä paikkoja ja kavereita on välillä hieman ahdistava. Niin ja tänäkin viikonloppuna siis äiti ja isi tuli käymään, että oon joka viikonloppu nähnyt vanhempiani. (Jos ei vielä oo käynyt ilmi, niin oon tosi perhekeskeinen ja veljet ja äiti ja isi on mulle KAIKKI!)
Sanonta "Koti on siellä missä sydän on" pätee omalla kohdallani järkyttävän hyvin. Vaikka teen kovasti henkistä työtä kaiken tämän uuteen tottumisen kanssa, on olo siltikin vähän uupunut. Yritän saada ajatusmaailmani tottumaan tähän, että minä asun nyt Jyväskylässä, minun elämäni on nyt täällä. Myönnän sen, vaikeaa on, mutta tämä on sitä kasvua. Ja oikeasti, mikä mulla on muka hätänä? Pääsen kotiin joka viikonloppu ja voin soittaa, skypettää ja lähetellä kirjeitä kotiin niin paljon kuin sielu sietää. Ja noi em. "ongelmatkin" on lähinnä asenteesta kiinni.
Ja on täällä paljon hyvääkin. Nyt toi, että pääsin tutoriksi, tuo paljon uutta sisältöä ja kun tässä nyt tutustutaan paremmin toisiimme ja uusiin ihmisiin niin mikäs täällä ollessa. Ja kohta on kesä, kiva nähdä millainen kesäkaupunki tämä J-town oikeesti onkaan. Vai onko ollenkaan!
Huh. Tekipä hyvää avautua tästä aiheesta. Nyt tämä on myös julkinen muistutus itselleni, aina jos alan miettimään ja murehtimaan niin voin lukea tämän ja ajatella, että nonsense, I'm fine here.
Kaverit, jos mietitte opiskelupaikkaa oman kotipaikkakunnan ulkopuolelta, niin suosittelen tätä kovasti. Vaikka tää on ollut jännää, kurjaa, paskaa ja kaikkea mahdollista, niin on tää kyllä oikeesti ihan nastaa. Ja vielä mahtavampaa on se fiilis, kun pääsee taas omaan kotiin, perheen luo. Joten go for it!!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti